Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fabulous Teddy's. Näytä kaikki tekstit
Keski-iän kriisi
Nythän on päässyt käymään niin, että meidän rakkaamme on päässyt keski-ikäisen miehen ikään, sillä neljä päivää sitten juhlimme Dakin viisivuotissynttäreitä! Itse sankari oli oikein otettu saamastaan huomiosta, ja herkutkin toki maistuivat <3
Daki sai lahjaksi uusia leluja ja "lahjakortin" kahdenkeskeiselle reissulle ensi vuonna, kohdekin on jo päätetty... Lisäksi se sai syödä ihanaa raakakakkua! :)
Onnea, rakas Daki!
Onnea, rakas Daki!
Perinteikäs Kaivari - sadetta, seuraa ja kommelluksia
Vuotuiseen Kaivopuiston kääpiökoiraerkkariin on päästävä! Se on messukeskuksen ohella näyttely, jota ilman en oikein osaa olla...
Postauksen kuvat: Sari Kupiainen, Niko Karhu, Marjo Heikka ja Marketta Korpijaakko
Tänä vuonna Daki jäi kotiin, mutta tiimimme oli hienosti edustettuna, kun kehässä olivat Juuso, Leevi, Hype ja Zara, johon ehdin jo rakastua edellisviikolla.
Tulimme aamulla paikalle hyvissä ajoin Karamain Yarmilaran, eli Laran, omistajien Marketan ja Jaanan kyydillä. He kun asuvat meidän naapurustossamme, joten päätimme lähteä tukkimaan Helsingin keskustaa vain yhden auton voimin. Ja tokihan Lara on melkein kuin "perhettä", sillä sen isoisä on Leevi!
Varoitus: Tämä postaus sisältää paljon kuvia, lähestulkoon pelkkiä tuloksiaja niillä kehuskelua.
Tiibetinterrierit arvosteli ensi kertaa Suomen kamaralla ruotsalainen Carina Johansson. Hyvin pian kävi ilmi, että hänen makunsa tiibetinterrierien suhteen oli hyvinkin yhteneväinen kanssamme.
Lara avasi kisan Tuula-kasvattajansa kanssa tulosella PEK1, KP, ROP-pentu. Valitettavasti Tuula joutui poistumaan ja Niko pääsi Laran puikkoihin BIS-pentu kilpailussa. Mutta siitä myöhemmin...
Uroksista ensimmäisenä pääsi kehään Tarjan Juuso kovatasoisessa valioluokassa, jonka se voitti SA:n kera.
Minä sain kunnian viedä Leevin alusta asti ja voi sitä pienen, vanhan koiran iloa, silmien kiiltoa ja ylpeyttä, kun tuomari määräsi heti kättelyssä, ennen arvostelua, Leevin kehän ympäri aplodien säestämänä. Kyllä oli poika ylpeä ja sai upean arvostelun! Ainoana veteraanina se kruunattiin samalta istumalta myös ROP-veteraaniksi.
Paras uros-kilpailussa palkittiin ykkössijalle Juuso, kakkoseksi Pohjois-Ruotsista asti näyttelyyn saapunut koira, josta tuli samalla Suomen ja Pohjoismaiden muotovalio, Leevi kolmanneksi ja junioriluokan voittaja neljänneksi.
Paras uros-kisan jälkeen jatkettiin tasokkaalla narttujen junioriluokalla, johon oli ilmoittautunut tyttöjä paikanpäälle yhteensä kuusi kappaletta, mikä on oikeastaan melkoinen määrä! Jännitimme Nikon kanssahurjasti vähäsen ihan törkeän paljon, sillä treenikerrat neidin kanssa on hyvinkin helppo laskea yhden käden sormin...
Melkoista kengurumeininkiähän se Hypen niinkutsuttu esiintyminen kyllä oli ja jännitin kovasti, lentääkö nuorikkomme moisesta toilailusta ulos kehästä. Laatuarvostelusta tuli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla erinomainen ja lupa jatkaa kisaa kilpailuluokassa. Kilpailuluokassa tein kaikkeni, jotta villivarsa malttaisi ravata edes muutamia askeleita tuomarin nähden ja ilmeisesti onnistuin siinä jollakin tasolla, sillä Tarjan Zaran tultua toiseksi junioriluokassa, Hype sai kirmata ykköspallille! Siis että mitä???Tuomari jakoi näille kahdelle SA:t, eli menoliput parhaan nartun valintaan, sinne kaikkien hyvinkoulutettujen ja muotovalioiden joukkoon. Hah!
Paras narttu-kisaan pääsi yhteensä viisi älyttömän hienoa, upeasti laitettua ja viimeisen päälle esitettyä koiraa -ja Hype, joka valitsi taktiikakseen loikkimisen lomassa muutamat raviaskeleet, niin että siinä oli kuski totta tosiaan kummissaan.
Olinkin aivan äimän käkenä, kun tuomari kätteli kaksi upeaa koiraa ulos. Onneksi Niko on kuitenkin opettanut Hypen seisomaan hienosti. Edestakaisissa liikkeissäkään se ei onneksi keulinut tai pomppinut lainkaan ja aloin jo elätellä toiveita siitä, että selviän kehästä ulos siten, että kehtaan tulla toistekin. Vielä viimeinen kierros ympäri.
Ilmeisesti Hype luuli, että kyseessä on juoksukilpailut ja yritti vimmatusti otta edellä juoksevaa "isosisko" Zaraa kiinni, minkä seurauksena narunperä oli tietysti aivan helisemässä!
Onneksi tuomari halusi vain yhden kierroksen, eikä ollut moksiskaan, kun koukkasin vähän matkaa kehän ulkopuoleltakin. Sijoitettaessa ensin käteltiin nuorten luokan kaunis narttu, sitten valio, jonka jälkeen tuomari tuli kättelemään minut! Olin todella ylpeä ja iloinen nelospaikasta! -Paitsi, että kätellessään tuomari onnittelikin minua voitosta! Olin samaan aikaan onnellinen, järkyttynyt ja suuren, erittäin suuren epäuskon vallassa. Hype oli voittanut nartut ensimmäisessä virallisessa näyttelyssään.
Onneksi seuraavat tapahtumat tapahtuivat niin haipakkaa vauhtia, että ehdin ainoastaan miettiä, mikä kisa on menossa, onko minulla oikea koira ja oikea numero kädessä ja ovatko mahdollisesti suunta ja ajankohta oikeat.
Seurasi siis ROP-kehä, jossa kisailivat Hype ja Juuso ja oikeutetusti Juuso vei ROPin Hypen ollessaVSP. ROP-juniorikehässä en tajunnut oikein odottaa tarpeeksi edellämenevää, ja vauhdin hiipuessa Hypelle nousi kengurubensa päähän ja siinähän sitten loikittiin, amatöörihandlerin yrittäessä epätoivon vimmalla pysyä perässä, mieluiten tyynenä. Onneksi tuomari sai päätettyä nopeasti sillä en kyllä tiedä, mitä se veijari olisi seuraavaksi keksinyt...
Kasvattajaluokassa meillä oli kaikki neljä koiraa: Juuso, Hype, Leevi ja Zara, jotka saimme jotenkin pidettyä paikoillaan arvostelun ajan. Kasvattajaluokka oli 1 KP:n kera.
Taivaalle koko pävän kerääntyneet harmaat pilvet varoittelivat vesisateesta ja olipa jossain puhuttu myrskystäkin. Tajusimme, että saamme kirmata ryhmäkehässä kuin Lasse Viren konsanaan, sillä kasvattajan estyessä Niko esitti Laran BIS-juniori -kehässä, jossa se sijoittui neljänneksi suunnilleen kolmenkymmenen pennun joukosta. Onnea kasvattajalle ja omistajille tätäkin kautta! <3
Laran loikatessa palkintopallille taivas repesi ja vettä satoi aivan kuin Esterin pyhimmästä konsanaan. Oli kyllä oikein kivaa juosta tekokuituisessa ja ilmeisen vedenpitävässä jakkupuvussa moisessa säässä, mutta kun minulla ei ole kumppareita.... Nyt ne ovat "muista ostaa"-listallani...
Isot kehät jatkuivat, kun sade oli lakannut "saavista kaatamalla"-asennosta "tehosuihku"-asentoon ja seuraavaksi valittiin BIS-juniori, jossa Hype pääsi hienosti seitsemän parhaan joukkoon.
Koira kainaloon ja pikaisesti tuomariteltan takaa pikajuoksua kokoomakehään, jossa veteraanit olivat jo valmiina taistoon. Tarja oli pyytänyt minua viemään Leevin, ja sellaisesta tarjouksesta jos kieltäytyisin, varmasti kutsuttaisiin valkotakkiset paikalle mahdollisimman isolla kalustolla!
Rakastan esittää Leeviä ja Leevi rakastaa esiintymistä! Se osaa korjata handlerin pikku virheet ja vastaa pieneenkin käsimerkkiin tai ohjaukseen innolla.
Leevin kanssa kuitenkin tietoisuus omasta kuolevaisuudesta katoaa, sitä kuvittelee olevansa hyvä esittäjä, kun se kuuntelee jokaista vinkkiäni ja toivettani, nauttii saamastaan huomiosta, suosionosoituksista ja onnistumisesta. Sateen vihmoessa armotta vanhuskoirien päälle, Leevi paineli sateesta välittämättä ja innostuipa leikkimäänkin välillä. Ihana pappa!
Itselläni oli lieviä suunnistamisvaikeuksia kehässä piilolinssien unohduttua kotiin, ja kymmenen parhaan joukossa yritin epätoivoisesti tihrustaa, mitä tuomari haluaa ja missä hän mahdollisesti ruusukkeiden kanssa liikkuu. Kuulin nelosen, kakkosen ja kolmosen sijoitettavan ja kohta tuomari saapasteli punaisen ruusukkeen kanssa minua kohti. Yritän aina pysyä kehässä coolina ja antaa tunteiden tulla vasta kehän jälkeen, mutta nyt kyyneleille ei vaan voinut mitään. Halasin pappaa, yritin keräillä itseni ja kättelin tuomaria. Leevi oli näyttelyn kaunein veteraani. Litimärkä, mutta yhtä kaikki -Kaunein!
Palkintopallillakin ajatukset olivat ihan sekaisin ja kuvia varten olisi yritettävä saada pappa kuosiin ja itsekin ehkä näytettävä ihmiseltä... Kuvien ottamisen jälkeen oli annettava palkinnot ystävälle, kiitettävä tuomaria ja nostettava tuo kultainen pappa syliin ja juostava.
Kasvattajaluokka oli alkamassa. Päivän viimeinen rundi. Veikkasin, että tuomari ei arvosta neljää läpimärkää tibbeä, mutta hienosti kasvattajaluokka pääsi kahdeksan parhaan joukkoon.
Juuso meni vielä BIS-kisaan, josta se meidän kovaäänisestä kannustuksestamme huolimatta käteltiin pois. Vietimme päivän päätteeksi vielä hurmaavan 45 minuuttia ajaen autoja ihan luvallisesti puistoon lähemmäs, laittamalla koirien turkkeja matkustuskontoon, purkaen tavaroita ja pelaten eräänlaista Tetris-peliä näyttelytarvikkeilla yrittäen saada niitä mahtumaan autojen kyytiin.
Kotona en ollut vieläkään oikein käsittää Hypen moista "myrskyvaroitusta" ja ihanan Leevin ykköstilaa. Uni tuli nopeasti sekä koirille, että ihmisille, hymynkare huulessa. Yöllä nähtiin Vain kivoja unia.
Postauksen kuvat: Sari Kupiainen, Niko Karhu, Marjo Heikka ja Marketta Korpijaakko
Tänä vuonna Daki jäi kotiin, mutta tiimimme oli hienosti edustettuna, kun kehässä olivat Juuso, Leevi, Hype ja Zara, johon ehdin jo rakastua edellisviikolla.
Tulimme aamulla paikalle hyvissä ajoin Karamain Yarmilaran, eli Laran, omistajien Marketan ja Jaanan kyydillä. He kun asuvat meidän naapurustossamme, joten päätimme lähteä tukkimaan Helsingin keskustaa vain yhden auton voimin. Ja tokihan Lara on melkein kuin "perhettä", sillä sen isoisä on Leevi!
Varoitus: Tämä postaus sisältää paljon kuvia, lähestulkoon pelkkiä tuloksia
Tiibetinterrierit arvosteli ensi kertaa Suomen kamaralla ruotsalainen Carina Johansson. Hyvin pian kävi ilmi, että hänen makunsa tiibetinterrierien suhteen oli hyvinkin yhteneväinen kanssamme.
Lara avasi kisan Tuula-kasvattajansa kanssa tulosella PEK1, KP, ROP-pentu. Valitettavasti Tuula joutui poistumaan ja Niko pääsi Laran puikkoihin BIS-pentu kilpailussa. Mutta siitä myöhemmin...
Minä sain kunnian viedä Leevin alusta asti ja voi sitä pienen, vanhan koiran iloa, silmien kiiltoa ja ylpeyttä, kun tuomari määräsi heti kättelyssä, ennen arvostelua, Leevin kehän ympäri aplodien säestämänä. Kyllä oli poika ylpeä ja sai upean arvostelun! Ainoana veteraanina se kruunattiin samalta istumalta myös ROP-veteraaniksi.
Paras uros-kilpailussa palkittiin ykkössijalle Juuso, kakkoseksi Pohjois-Ruotsista asti näyttelyyn saapunut koira, josta tuli samalla Suomen ja Pohjoismaiden muotovalio, Leevi kolmanneksi ja junioriluokan voittaja neljänneksi.
Paras uros-kisan jälkeen jatkettiin tasokkaalla narttujen junioriluokalla, johon oli ilmoittautunut tyttöjä paikanpäälle yhteensä kuusi kappaletta, mikä on oikeastaan melkoinen määrä! Jännitimme Nikon kanssa
Melkoista kengurumeininkiähän se Hypen niinkutsuttu esiintyminen kyllä oli ja jännitin kovasti, lentääkö nuorikkomme moisesta toilailusta ulos kehästä. Laatuarvostelusta tuli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla erinomainen ja lupa jatkaa kisaa kilpailuluokassa. Kilpailuluokassa tein kaikkeni, jotta villivarsa malttaisi ravata edes muutamia askeleita tuomarin nähden ja ilmeisesti onnistuin siinä jollakin tasolla, sillä Tarjan Zaran tultua toiseksi junioriluokassa, Hype sai kirmata ykköspallille! Siis että mitä???Tuomari jakoi näille kahdelle SA:t, eli menoliput parhaan nartun valintaan, sinne kaikkien hyvinkoulutettujen ja muotovalioiden joukkoon. Hah!
Olinkin aivan äimän käkenä, kun tuomari kätteli kaksi upeaa koiraa ulos. Onneksi Niko on kuitenkin opettanut Hypen seisomaan hienosti. Edestakaisissa liikkeissäkään se ei onneksi keulinut tai pomppinut lainkaan ja aloin jo elätellä toiveita siitä, että selviän kehästä ulos siten, että kehtaan tulla toistekin. Vielä viimeinen kierros ympäri.
Ilmeisesti Hype luuli, että kyseessä on juoksukilpailut ja yritti vimmatusti otta edellä juoksevaa "isosisko" Zaraa kiinni, minkä seurauksena narunperä oli tietysti aivan helisemässä!
Onneksi tuomari halusi vain yhden kierroksen, eikä ollut moksiskaan, kun koukkasin vähän matkaa kehän ulkopuoleltakin. Sijoitettaessa ensin käteltiin nuorten luokan kaunis narttu, sitten valio, jonka jälkeen tuomari tuli kättelemään minut! Olin todella ylpeä ja iloinen nelospaikasta! -Paitsi, että kätellessään tuomari onnittelikin minua voitosta! Olin samaan aikaan onnellinen, järkyttynyt ja suuren, erittäin suuren epäuskon vallassa. Hype oli voittanut nartut ensimmäisessä virallisessa näyttelyssään.
Onneksi seuraavat tapahtumat tapahtuivat niin haipakkaa vauhtia, että ehdin ainoastaan miettiä, mikä kisa on menossa, onko minulla oikea koira ja oikea numero kädessä ja ovatko mahdollisesti suunta ja ajankohta oikeat.
Seurasi siis ROP-kehä, jossa kisailivat Hype ja Juuso ja oikeutetusti Juuso vei ROPin Hypen ollessaVSP. ROP-juniorikehässä en tajunnut oikein odottaa tarpeeksi edellämenevää, ja vauhdin hiipuessa Hypelle nousi kengurubensa päähän ja siinähän sitten loikittiin, amatööri
Kasvattajaluokassa meillä oli kaikki neljä koiraa: Juuso, Hype, Leevi ja Zara, jotka saimme jotenkin pidettyä paikoillaan arvostelun ajan. Kasvattajaluokka oli 1 KP:n kera.
Taivaalle koko pävän kerääntyneet harmaat pilvet varoittelivat vesisateesta ja olipa jossain puhuttu myrskystäkin. Tajusimme, että saamme kirmata ryhmäkehässä kuin Lasse Viren konsanaan, sillä kasvattajan estyessä Niko esitti Laran BIS-juniori -kehässä, jossa se sijoittui neljänneksi suunnilleen kolmenkymmenen pennun joukosta. Onnea kasvattajalle ja omistajille tätäkin kautta! <3
Laran loikatessa palkintopallille taivas repesi ja vettä satoi aivan kuin Esterin pyhimmästä konsanaan. Oli kyllä oikein kivaa juosta tekokuituisessa ja ilmeisen vedenpitävässä jakkupuvussa moisessa säässä, mutta kun minulla ei ole kumppareita.... Nyt ne ovat "muista ostaa"-listallani...
Isot kehät jatkuivat, kun sade oli lakannut "saavista kaatamalla"-asennosta "tehosuihku"-asentoon ja seuraavaksi valittiin BIS-juniori, jossa Hype pääsi hienosti seitsemän parhaan joukkoon.
Koira kainaloon ja pikaisesti tuomariteltan takaa pikajuoksua kokoomakehään, jossa veteraanit olivat jo valmiina taistoon. Tarja oli pyytänyt minua viemään Leevin, ja sellaisesta tarjouksesta jos kieltäytyisin, varmasti kutsuttaisiin valkotakkiset paikalle mahdollisimman isolla kalustolla!
Leevin kanssa kuitenkin tietoisuus omasta kuolevaisuudesta katoaa, sitä kuvittelee olevansa hyvä esittäjä, kun se kuuntelee jokaista vinkkiäni ja toivettani, nauttii saamastaan huomiosta, suosionosoituksista ja onnistumisesta. Sateen vihmoessa armotta vanhuskoirien päälle, Leevi paineli sateesta välittämättä ja innostuipa leikkimäänkin välillä. Ihana pappa!
Itselläni oli lieviä suunnistamisvaikeuksia kehässä piilolinssien unohduttua kotiin, ja kymmenen parhaan joukossa yritin epätoivoisesti tihrustaa, mitä tuomari haluaa ja missä hän mahdollisesti ruusukkeiden kanssa liikkuu. Kuulin nelosen, kakkosen ja kolmosen sijoitettavan ja kohta tuomari saapasteli punaisen ruusukkeen kanssa minua kohti. Yritän aina pysyä kehässä coolina ja antaa tunteiden tulla vasta kehän jälkeen, mutta nyt kyyneleille ei vaan voinut mitään. Halasin pappaa, yritin keräillä itseni ja kättelin tuomaria. Leevi oli näyttelyn kaunein veteraani. Litimärkä, mutta yhtä kaikki -Kaunein!
Palkintopallillakin ajatukset olivat ihan sekaisin ja kuvia varten olisi yritettävä saada pappa kuosiin ja itsekin ehkä näytettävä ihmiseltä... Kuvien ottamisen jälkeen oli annettava palkinnot ystävälle, kiitettävä tuomaria ja nostettava tuo kultainen pappa syliin ja juostava.
Kasvattajaluokka oli alkamassa. Päivän viimeinen rundi. Veikkasin, että tuomari ei arvosta neljää läpimärkää tibbeä, mutta hienosti kasvattajaluokka pääsi kahdeksan parhaan joukkoon.
Juuso meni vielä BIS-kisaan, josta se meidän kovaäänisestä kannustuksestamme huolimatta käteltiin pois. Vietimme päivän päätteeksi vielä hurmaavan 45 minuuttia ajaen autoja
Kuvissa Dakin poika Karamain Xandur Dali
Kotona en ollut vieläkään oikein käsittää Hypen moista "myrskyvaroitusta" ja ihanan Leevin ykköstilaa. Uni tuli nopeasti sekä koirille, että ihmisille, hymynkare huulessa. Yöllä nähtiin Vain kivoja unia.
Pikapiipahdus Lapissa
Tänään Facebook-postaukseni kuuluu näin:
Pääsimme lähtemään matkaan perjantaina iltapäivästä, toki asettamastamme aikataulusta hivenen myöhässä. Kurvasimme matkalla Mäntsälästä Zaran ja Potterin kyytiin ja matka saattoi alkaa. Ystävämme Anu oli ihana ja lupasi, että saisimme yöpyä heidän kotonaan Keminmaalla, ja toivoimmekin pääsevämme sinne ajoissa, mutta kuten ylläolevasta käy ilmi, olimme Keminmaalla noin kello kolme aamuyöstä. Siitä huolimatta meidät toivotettiin tervetulleiksi ihaniin, puhtaisiin ja pedattuihin sänkyihin. Unta ei tarvinnut kauaa odotella ja pian kello jo soikin ja isäntäväki oli loihtinut meille aamupalaa, jonka jälkeen aloimme suunnistaa kohti Överkalixia, minä ja Mari toisella ja Anu puolisoineen ja koirineen toisella. Anulla on siis Lyytin upea Dani-veli, joka oli myös ilmoitettu näyttelyyn.
Tiibetinterrierit arvosteli venäläinen Lessi Tchistiakova, joka jakeli eri värisiä nauhoja uskaliaalla kädellä. Lopputulemana Bobo oli ROP-veteraani ja Zara ROP saaden Ruotsin sertin! Koska näytteltssä arvosteltiin myös BIS-juniori, oli Zara myös ROP-juniori.
BIS-juniori-kilpailuun osallistui tälläkin puolen rajaa tolkuttoman paljon koiria ja Zara kipitti hienosti BIS-2 -sijalle! Ryhmäkilpailussakin se pääsi kahdeksan parhaan joukkoon ja saimme iloita suomalaisen havannankoiran ryhmävoitosta!
Yön vietimme paikallisessa mökkikylässä, joka oli vaatimuksiimme ja hintaansa nähden oikein kelpo: molemmille oli oma huone, joiden lisäksi mökissä oli kylpyhuone ja tupakeittiö. Nettiä ei ollut saatavilla, ellei kävellyt resparakennuksen wifiin, mutta nukkumaanhan sinne mentiin.
Seuraava aamuna yhdeksältä oli määrä alkaa podengojen, mutta koska Ruotsin Kennelliitto oli
viisaudessaan laittanut Potterin junioriluokkaan Hunddatassa, piti näyttelyohjaajan tms hoitaa asia vaikka olin toki kertonut asiasta heille heti ilmoittauduttaessa sähköpostitse. Parin tunnin kuluessa asia kuitenkin selvisi ja Potter pääsi kehään, jossa oli ROP jsa sai sertin valmistuen Ruotsin muotovalioksi.
Kotiin ajettiin traktorimuseon kautta, koska allekirjoittaneella oli huisin hieno visio kuvista, jotka otettaisiin reissukokoonpanolla. Alla yksi parhaista yrityksistä sekä varsin kiva otos Marista ja koirista. Voihan kirottu itselaukaisin.
Paluumatkasta ei juurikaan ole kerrottavaa jälkipolville, halusimme vain kotiin nukkumaan mutta jostain syystä paluumatka tuntuu aina lyhyemmältä kuin menomatka? Miksiköhän?
Kävimme siis toverini Mari kanssa Ruotsin puolella, ihan Överkalixissa asti näyttelyreissulla. Mukana meillä oli Potter-podengo ja tibbet Zara (jonka omistaa Tarja Salo) ja Marin koira Bobo. Turistiksi mukaan pääsi vielä Marin Sake.Pikku hiljaa heräilty tähänkin työpäivään kerrassaan mainion Ruotsin reissun jäljiltä.Koirat oli tietenkin ihan superhyperupeita ja seura samoin, Mari Partanen pisteli urhoollisesti menemään halki maiden ja mantujen sekä Anu Tapio passasi keskellä yötä meluisia vieraitaan sekä lainasi maagisia taikaballerinojansa kompensoimaan handlerin olemattomia kykyjä, ja niinpä Zara koikkelehti mm. ROPiksi sekö BIS-2 -junioriksi päässen myös ysiryhmässä jatkoon!! Tarjalle, Mimorille ja Carolille kiitos luottamuksesta ja miljoonat onnittelut jälleen kerranSiispä lauantain tibbejen ROP, ROP-jun ja ROP-vet olivat kaikki meidän leiristä ja samoin sunnuntain kovaonninen pikkupodengo, joka oli joutunut SKK:n virkamieskoneiston nuorentamaksi ja uhkasi jäädä arvostelematta.Ristus mikä reissu, mutta kotona ollaan!
 |
| Pakollinen reissuselfie |
 |
| Anu ja Dani |
 |
| ROP Ja VSP Kuva: Mari Partanen |
Yön vietimme paikallisessa mökkikylässä, joka oli vaatimuksiimme ja hintaansa nähden oikein kelpo: molemmille oli oma huone, joiden lisäksi mökissä oli kylpyhuone ja tupakeittiö. Nettiä ei ollut saatavilla, ellei kävellyt resparakennuksen wifiin, mutta nukkumaanhan sinne mentiin.
viisaudessaan laittanut Potterin junioriluokkaan Hunddatassa, piti näyttelyohjaajan tms hoitaa asia vaikka olin toki kertonut asiasta heille heti ilmoittauduttaessa sähköpostitse. Parin tunnin kuluessa asia kuitenkin selvisi ja Potter pääsi kehään, jossa oli ROP jsa sai sertin valmistuen Ruotsin muotovalioksi.
Kotiin ajettiin traktorimuseon kautta, koska allekirjoittaneella oli huisin hieno visio kuvista, jotka otettaisiin reissukokoonpanolla. Alla yksi parhaista yrityksistä sekä varsin kiva otos Marista ja koirista. Voihan kirottu itselaukaisin.
Hyvää pääsiäistä Imatralta!
Pääsiäisenä lähdetään Etelä-Karjalaan, se on perinne, varsinkin kun nyt näyttelypaikka on siirretty hyytävän kylmästä Lappeenrannan jäähallista Imartan Aviasport-areenalle, jossa on jopa handlereiden pukeutumishuone. Se jos mikä on hyvää palvelua, sanon minä!
Dakin olimme ilmoittaneet ainoastaan lauantaiksi Anatoli Zhukin kehään, mutta toki flunssaisena, ääni käheänä koikkelehdin pirteästi kuin pääsiäispupu Imatralla jo perjantaina, sillä Tarjalla, Dakin kasvattajalla oli Leevi ja Juusi kehässä, eli minua tarvittiin apukäpäliksi. Lisäksi uusi ystäväni Nemo oli kehässä molempina päivinä huikean hienoilla tuloksilla (lauantaina PU4 & vara-SERT ja sunnuntaina PU2 ja vara-SERT)
Sunnuntaina oli Nemon lisäksi kehässä Daki, jonka päätin pesaista kokeeksi uusilla aineilla, joista on tulossa postaus erikseen. Dakin tulos herra Zhukin kehässä oli PU2 vara-cacibilla. Olin varsin tyytyväinen poikasen esiintymiseen ja turkin ulkonäköön, mutta valitettavasti kehästä ei ole kuvia.
Yövyin hostel Ukonlinnassa noin puolentoista kilometrin päässä näyttelypaikasta, sillä päätin vasta viime tipassa, eli lähtöä edeltävänä yönä, olla yötä Imatralla edestakaisin ajelun sijaan eikä hotellihuoneita koirallisille ollut oikein tarjolla.
Hostelli oli ihanalla paikalla Saimaan rannassa ja yö maksoi minulta ja Dakilta yhden hengen huoneessa yhteensä 50 euroa, mikä on mielestäni aika paljon, varsinkin, kun hintaan ei sisältynyt aamiaista ja WC- ja suihkutilat olivat yhteiskäytössä.
Aamulenkkimaisemat kuitenkin korvasivat menetetyn aamiaisen ja poikanen kirmasikin jäällä riemuissaan vaikka kuinka kauan!
Dösällä Valko-Venäjälle
Saavuimme Suomeen parahiksi hiihtoloman viimeisenä päivänä Valko-Venäjältä, jonne matkustin MiliaM Travelin linja-autoreissulla mukanani Daki, Mikki-ja Sylvi -havannat sekä maailman hurmaavin portugalinpodengo Potter, joka Texasin kasvattina ei ollut ihan vakuuttunut matkallamme puhaltaneesta Siperian tuulesta sekä hyytävästä pakkasesta.
Olen ehkä joskus saattanut mainita, että nautin yksin matkustamisesta: silloin saa tehdä juuri niin kuin itse tahtoo, ratkaisuissa ei tarvitse kuunnella muita -eikä tule riitoja tai erimielisyyksiä. Olen muutenkin melkoisen itsenäinen ihminen ja tottunut nuoresta pitäen pitämään huolen itsestäni.Bussimatkalla olen ollut viimeksi luultavasti noin 10-15 vuotta sitten ja tämän jälkeen reissannut sinne tänne joko henkilö- tai matkailuautolla tai sitten lentämällä ja julkisilla. Päätin kuitenkin antaa kimppakivalle tilaisuuden, enkä vähiten siksi, että yliopistossa opiskelemistani venäjän alkeiskursseista on jo hyvin paljon aikaa ja ruosteinen on reippaasti yliarviointia mitä tulee meikäläisen venäjänkielen taitoon.
Aamulla yhdeksän maissa pysähdyimme lyhyelle koiranpissatusbreikille Vilnassa ja samalla pääsimme ravitsemaan itseämme Mäkkärin aamiaisherkuilla. Sitten olikin aika jättää länsimaiset hapatukset taakseen ja suunnata kohti Valko-Venäjän rajaa, jossa tullimiehet ihan välttämättä halusivat seisottaa meitä parisen tuntia. Kuljettajat ja matkanjohtaja hoitivat tilanteen himaan erinomaisesti ja niin päästiin jatkamaan matkaa.
Täytyy kyllä sanoa, että yllätyin melkoisesti siitä, kuinka eurooppalaista, siistiä ja turvallista noin parin miljoonan asukkaan Minskissä olikaan. Suurkaupunki, joka alkoi yhtäkkiä metsän keskeltä, oli turvallisen oloinen ja rauhallinen, ihan kuin mikä tahansa eurooppalaiskaupunki. Englantia osasi todella harva, mutta sain joka tilanteessa mielestäni erinomaista asiakaspalvelua kaivettuani muistilokeroistani muutamat kohteliaisuusfraasit venäjän kielellä. Hotelli, jossa majoituimme (Apartmenthotel Comfort) oli supersiisti ja ainakin oma huoneeni oli isompi kuin ensimmäinen asuntoni. Huoneistohotellista kun oli kyse, oli huone varustettu jääkaapilla, hellalla, vedenkeittimellä ja ruokailuvälineillä. Niinpä perjantai-iltana kävin ostamassa ruokaa lähikaupasta ja olin kuin olinkin ajoissa nukkumassa syötyäni, lenkitettyäni, ruokittuani sekä laitettuani koirat.
Itse näyttely pidettiin maneesissa ja odottelin hieman kauhulla sitä, minkälainen se tulisi olemaan. Kävi ilmi, että Dubain rikkaat hevosmiehet olivat rakentaneet Minskiin ja Pietariin komeat, lämpimät maneesit, jota olivat kieltämättä hienompia kuin ehkä mikään kotimaassa näkemäni. Pohja oli toki hiekkaa, mutta se ei upottanut ollenkaan. Tassuja piti toki suojella, varsinkin ennen isoa kehää, kun maa alkoi olla kosteampaa kuin aamulla ja tassut piti pestä illalla mutta siinäpä se.
Näyttelypaikalla oli muutamia myyntikojuja, joiden hinnat olivat, ainakin euroissa ja huonolla venäjänkielentaidollani, lähestulkoon Suomen vastaavat, mutta onnistuin kuin onnistuinkin löytämään Dakille For My Dogsin tossut viidellätoista eurolla sekä edullisen harjan ja kamman. Lisäksi mukaan lähti paikallisen valmistajan puukampa ja pari ikonia.
Tuloksista sen verran, että meillä meni pojilla oikein hyvin! Mikki ja Potter olivat molempina päivinä ROP ja saivat CACIBin ja sertin. Daki oli lauantaina ROP ja sunnuntaina PU2. Itse olen oikein tyytyväinen paitsi tuloksiin, myös siihen, että yleisesti vaikutti siltä, että sertit ja cacibit olivat Minskissä melko tiukassa. Pahat kielet kun kuiskivat tuon tuosta, että huonot koirat viedään idän maihin valioitettaviksi. Ainakaan näissä kinkereissä eivät edes kaikki hyvät valioituneet, että en sitten tiedä. Lopullinen saalis mukanani olleille sankareille oli kuitenkin yhteensä viisi uutta titteliä, ei paha ollenkaan!
Näyttelypaikalla oli muuten superhyvä valokuvaaja, joka otti "viralliset" kuvat. Kuvat sai sähköpostiin saman päivän aikana kahdella eurolla ja kuvaaja neuvoi koko ajan myös koiran asentoa, turkkia yms koskevissa asioissa ja otti niin kauan kuvia, kunnes olin kuviin tyytyväinen. Ihanan ammattimaista ja stressitöntä!
Paluumatkalle kiirehdittiin sunnuntaina heti kehien päätyttyä ja rajan ylityskin sujui tähän suuntaan tosi sukkelasti. Kuljettajat olivat niin supertaitavia, että olimme takaisin Tallinnassa ennen kuin kukaan kerkesi kissaa sanoa.
Kunhan selvisin matkalla saamastani kuolemantaudista, ehdin jo alkaa suunnitella uutta reissua, mutta siitä myöhemmin...
Miten sinä tykkäät itse matkustaa? Menetkö mielummin porukassa, yksin, omalla autolla vai ryhmämatkalla? Mitkä ovat merkittävimmät plussat ja miinukset valitsemassasi matkustusmuodossa?
Olen ehkä joskus saattanut mainita, että nautin yksin matkustamisesta: silloin saa tehdä juuri niin kuin itse tahtoo, ratkaisuissa ei tarvitse kuunnella muita -eikä tule riitoja tai erimielisyyksiä. Olen muutenkin melkoisen itsenäinen ihminen ja tottunut nuoresta pitäen pitämään huolen itsestäni.Bussimatkalla olen ollut viimeksi luultavasti noin 10-15 vuotta sitten ja tämän jälkeen reissannut sinne tänne joko henkilö- tai matkailuautolla tai sitten lentämällä ja julkisilla. Päätin kuitenkin antaa kimppakivalle tilaisuuden, enkä vähiten siksi, että yliopistossa opiskelemistani venäjän alkeiskursseista on jo hyvin paljon aikaa ja ruosteinen on reippaasti yliarviointia mitä tulee meikäläisen venäjänkielen taitoon.
Niinpä ajelimme illankähmässä hiihtolomaviikon torstaina Länsisatamaan mukanamme neljä koiraa, rinkka, noin kymmenen häkkiä eri tarkoituksiin ja luultavasti suunnilleen kahdeksantoista koirien huolto-, ruokinta- ja turkinlaittokassia. Sekä peittoja, tyyny, pyyhkeitä, turbofööni, ensiapuvälineistöä ja lääkintäkamaa sekä koirille että ihmisille.
Kamat bussiin, häkit kiinni kuormaliinoilla ja mustekaloilla ja eikun paattiin ja parin tunnin päästä Virossa bussin keula kohti eläinlääkärintarkastusta. Eläinlääkäri ajoi autolla ennaltasovitulle huoltoasemalle, jossa hän teki koirille kliinisen tarkastuksen todeten hauvojen olevan kyllin terveitä matkustamaan ja antoi matolääkepillerit ja leimasi passit. Lopuksi vein koirat lenkille, hain iltapalaa huoltsikalta, tarjoilin koirille iltaruuat, täytin vesikupit, suukotin hyvät yöt ja eikun nokka kohti Vilnaa, jonne saavuimme parahiksi katsomaan, kuinka Aurinko nousee peltojen takaa -25 asteen pakkasessa. Kaunista, eikö?
Aamulla yhdeksän maissa pysähdyimme lyhyelle koiranpissatusbreikille Vilnassa ja samalla pääsimme ravitsemaan itseämme Mäkkärin aamiaisherkuilla. Sitten olikin aika jättää länsimaiset hapatukset taakseen ja suunnata kohti Valko-Venäjän rajaa, jossa tullimiehet ihan välttämättä halusivat seisottaa meitä parisen tuntia. Kuljettajat ja matkanjohtaja hoitivat tilanteen himaan erinomaisesti ja niin päästiin jatkamaan matkaa.
Täytyy kyllä sanoa, että yllätyin melkoisesti siitä, kuinka eurooppalaista, siistiä ja turvallista noin parin miljoonan asukkaan Minskissä olikaan. Suurkaupunki, joka alkoi yhtäkkiä metsän keskeltä, oli turvallisen oloinen ja rauhallinen, ihan kuin mikä tahansa eurooppalaiskaupunki. Englantia osasi todella harva, mutta sain joka tilanteessa mielestäni erinomaista asiakaspalvelua kaivettuani muistilokeroistani muutamat kohteliaisuusfraasit venäjän kielellä. Hotelli, jossa majoituimme (Apartmenthotel Comfort) oli supersiisti ja ainakin oma huoneeni oli isompi kuin ensimmäinen asuntoni. Huoneistohotellista kun oli kyse, oli huone varustettu jääkaapilla, hellalla, vedenkeittimellä ja ruokailuvälineillä. Niinpä perjantai-iltana kävin ostamassa ruokaa lähikaupasta ja olin kuin olinkin ajoissa nukkumassa syötyäni, lenkitettyäni, ruokittuani sekä laitettuani koirat.
 |
| (Kuva lainattu netistä) |
Lenkkimaastot olivat hotellilta oikein otolliset; kävelin ristiin rastiin paikallista lähiötä ja puistoa kumpanakin iltana reilun tunnin karvaisempien kaverien ja vähemmän Potterin kanssa. Vastaan tuli ystävällisiä, kohteliaita ihmisiä, jotka halusivat silittää koiria, kehuivat niitä ja kyselivät kovasti kaikkea.
Tuloksista sen verran, että meillä meni pojilla oikein hyvin! Mikki ja Potter olivat molempina päivinä ROP ja saivat CACIBin ja sertin. Daki oli lauantaina ROP ja sunnuntaina PU2. Itse olen oikein tyytyväinen paitsi tuloksiin, myös siihen, että yleisesti vaikutti siltä, että sertit ja cacibit olivat Minskissä melko tiukassa. Pahat kielet kun kuiskivat tuon tuosta, että huonot koirat viedään idän maihin valioitettaviksi. Ainakaan näissä kinkereissä eivät edes kaikki hyvät valioituneet, että en sitten tiedä. Lopullinen saalis mukanani olleille sankareille oli kuitenkin yhteensä viisi uutta titteliä, ei paha ollenkaan!
Näyttelypaikalla oli muuten superhyvä valokuvaaja, joka otti "viralliset" kuvat. Kuvat sai sähköpostiin saman päivän aikana kahdella eurolla ja kuvaaja neuvoi koko ajan myös koiran asentoa, turkkia yms koskevissa asioissa ja otti niin kauan kuvia, kunnes olin kuviin tyytyväinen. Ihanan ammattimaista ja stressitöntä!
Paluumatkalle kiirehdittiin sunnuntaina heti kehien päätyttyä ja rajan ylityskin sujui tähän suuntaan tosi sukkelasti. Kuljettajat olivat niin supertaitavia, että olimme takaisin Tallinnassa ennen kuin kukaan kerkesi kissaa sanoa.
Miten sinä tykkäät itse matkustaa? Menetkö mielummin porukassa, yksin, omalla autolla vai ryhmämatkalla? Mitkä ovat merkittävimmät plussat ja miinukset valitsemassasi matkustusmuodossa?
