Näytetään tekstit, joissa on tunniste Havannankoira. Näytä kaikki tekstit
Päivä, joka mullisti turkinhoitoni
Postaus on tehty yhteistyössä Winner.dog:in kanssa, joskin mielipiteet ovat kuitenkin, edelleen, täysin omiani.
Pääsin lauantaina osallistumaan kuuluisan Iv San Bernard-sarjan ihon- ja turkinhoitoseminaariin Winner.dogin väen kutsumana. Seminaari pidettiin hulppeissa puitteissa Vantaalla Flamingo Spa-hotellin kokoustiloissa ja seminaarin puhujaksi oli kutsuttu itse Iv San Bernardin kansainvälinen ihon- ja turkinhoidon asiantuntija Monique Van de Ven.
Tilaisuus itse alkoi aamukahvilla, jonka jälkeen siirryttiin kokoushuoneeseen kuuntelemaan Moniquen selkeää, ammattimaista ja ymmärrettävää luentoa, jota hän höysti koko ajan myös huumorilla. Kaikesta näkyi ja kuului läpi huikea ammattimaisuus ja itsekin ihan tavistallukkana ymmärsin oikein hyvin, miksi mikäkin aine on olemassa, miten ne tehoavat ja miksi tiettyjä asioita tulee ottaa huomioon koiran ihon- ja turkinhoidossa. Itselleni aukesi ihan uusi maailma: olin kirjaimellisesti kuin Liisa Ihmemaassa ja jos olisin voinut, olisin ostanut varmaan jokaista tuotetta!
Opin hurjan paljon uusia asioita, sellaisiakin asioita, joita olin pitänyt "yhdentekevänä" turkinhoidossa. Monique kävi läpi jokaisen sarjan, jota on saatavilla ja selitti loogisesti edeten ja piirrosten avulla havainnollistaen kolme eri karvan pituutta: lyhyt, keskipitkä ja pitkä sekä mitä ne ja niiden alla oleva iho tuotteelta vaaativat. En ollut edes ajatellut sen kummemmin, kuinka paljon erilaista hoivaa vaatii vaikkapa pinserin turkki verrattuna snautserin turkkiin.
Pentujen turkeilla ei ole vielä suojaa, joten niitä varten on kehitetty oma Talc-sarja, jossa shampoo puhdistaa turkin hellävaroen ja hoitoaine jättää turkin sileäksi, kosteutetuksi ja hoidetuksi.
Pääsin lauantaina osallistumaan kuuluisan Iv San Bernard-sarjan ihon- ja turkinhoitoseminaariin Winner.dogin väen kutsumana. Seminaari pidettiin hulppeissa puitteissa Vantaalla Flamingo Spa-hotellin kokoustiloissa ja seminaarin puhujaksi oli kutsuttu itse Iv San Bernardin kansainvälinen ihon- ja turkinhoidon asiantuntija Monique Van de Ven.
"Kansainvälinen" on sana joka parhaiten kuvaa Moniqueta: hän on syntynyt Etelä-Afrikassa ja kasvanut Hollannissa ja Espanjassa. Yhteistyö Iv San Bernardin kanssa alkoi heti sen perustamisen jälkeen 1995 ja Moniquella on ollut oma roolinsa tuotteiden kansainvälisessä menestyksessä. Hänellä on diplomit "Domestic canine and feline management" sekä "Grooming and veterian assistance". Lisäksi hän on opiskellut eläinten genetiikkaa. Vuodesta 1980 lähtien Monique työskenteli Espanjassa Grooming akatemiassa ja trimmamossa sekä eläinklinikalla. Hän koulutti trimmaajia sekä esiintyi radiossa ja teki julkaisuja groomauksesta mm. kirjan. Vuodesta 2002 lähtien hän on vastannut Iv San Bernardin koulutustoiminnasta kouluttaen ihon- ja turkinhoidon filosofiaa ja uusimpia käytäntöjä alan ammattilaisille. Teksti: Winner.dog.
Sarjassa on tarjolla ainetta vähän joka lähtöön: perushauvan pesuun, näyttelyturkille, kuivalle karvalle ja lisäksi aine, joka tasapainottaa ihon ja karvan PH-arvon neutraaliksi (6,5), joskus kun se saattaa esimerkiksi ulkoisten syiden vuoksi eksyä esimerkiksi melkoisen happaman puolelle.
Kerron tässä postauksessa Traditional ja Traditional Plus -tuotteista, joita voit käyttää, mikäli koirasi iho ja turkki ovat hyvässä kunnossa. Nämä auttavat niiden ylläpidossa.
Pentujen turkeilla ei ole vielä suojaa, joten niitä varten on kehitetty oma Talc-sarja, jossa shampoo puhdistaa turkin hellävaroen ja hoitoaine jättää turkin sileäksi, kosteutetuksi ja hoidetuksi.
Lyhytkarvaisille roduille on kehitetty sitruunashampoo ja -hoitoaine, jotka ylläpitävät ihon luontaista rasvakerrosta ja iho pysyy kosteana. Shampoo pesee lian pois turkista hellävaroen ja hoitoaine huolehtii siitä, että turkki jää terveeksi, hilseettömäksi ja kosteuteuksi.
Keskipitkälle karvalle tarkoitettu banaanishampoo ja -hoitoaine antaa turkille kiiltoa ja kimmoisuutta, tuoksuvat taivaalliselle ja sisältävät mineraaleja ja vitamiineja. Ne myös kosteuttavat ja antavat turkille rakennetta turkin laatua muuttamatta.
 |
| Kuvan lähde: Winner.dog |
Pitkäkarvaisille roduille on perussarjassa luvassa takuttoman turkin ylläpitoa. Takuttomuus onkin erityisen tärkeä tekijä turkin kunnon kannalta myös karvan uusiutumisen huomioon ottaen. Sarjan Green Apple -shampoo puhdistaa karvan, kun hoitoaine sulkee karvan pinnan, antaen samalla sileyttä ja kiiltoa turkille.
 |
| Kuva: winner.dog |
Näiden perusaineiden lisäksi löytyy sarjalta vielä liuta muita aiheita, joihin aion pureutua myöhemmin; ensin haluan kuitenkin päästä niiden kanssa lähemmin tekemisiin. Sarjassa on minulle muutama tuttu tuote, joista vielä viimeisenä mainitsen takkujen tuhon, eli PEK-hoitoaineen, jota on tullut itsekin käytettyä!
PEK on Traditional-sarjan hoitoaine, joka jättää turkin ihanan liukkaan tuntuiseksi. Sanotaan, että sitä käyttämällä takut pysyvät niin hyvin poissa, että jopa 60% turkista säästyy verrattuna johonkin toiseen hoitoaineeseen. Uskon tämän kyllä muutaman kerran kokeilleena!
Kun kaikki erilaiset hoitoaineet ja shampoot oli esitelty, siirryttiin hommiin, eli paikalle tuotiin toinen päivän tähdistä, eli valkoinen kääpiösnautseri, mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa.... ;)
Turkkitaikoja | OSA 1: Uusin tuulin kesänäyttelyihin
Postaus on tehty yhteistyössä Turkkitaika-verkkokaupan kanssa. Postauksessa käytetyt aineet on saatu blogin kautta kyseiselta yritykseltä.
Ongelma:
Mikki-havanna on kolmivuotias, kansainvälinen muotovalio, jolla on oikein hyvä turkki, mutta varsinkin talvisin se tahtoo kuivua ja sähköistyä. Havannalla olisi näyttelyssä suotavaa, että karva olisi laskeutuvahkoa ja laineikasta mutta silti kuohkeaa.
Shampoo:Mikki pestiin hellävaroen Royale Perfection White Of White-shampoolla, jota laimennettiin paljon, sillä Mikki oli saanut välipesun, jossa siltä oltiin auottu takut, jo keskiviikkona, joten koira ei ollut likainen. Halusimme houkutella soopelin eri sävyjä ja kontrasteja esille valkoisen koiran shampoolla ja siinä onnistuimme paremmin kuin hyvin. Shampoo jätti hyvän lopputuloksen: puhtaan, mutta ei ns. natisevan puhdasta, vaan aika hoidetun.
Hoitoaine: Hoitoaineena Mikkiin käytettiin Summerwindsin Fine L Shine -hoitista, joka hoiti hommansa suoraan sanottuna paremmin kuin mikään hoitoaine tähän mennessä! Turkista tuli laskeutuva, ja hännänseudun ikuiset painajaiskarvat, jotka nousevat pystyyn viimeistään autossa,
olivat koko ajan hienosti laskeutuneina, kiiltävinä! Nyt rakastuin!
olivat koko ajan hienosti laskeutuneina, kiiltävinä! Nyt rakastuin!
Turkkitaika.fi-sivulla kerrotaan tästä jumalten eliksiiristä seuraavaa:
Fine-L-Shine tehokkaasti korjaava hoitoaine sisältää ainutlaatuisia hoitavia ominaisuuksia. Takkuja ehkäisevä koostumus helpottaa kampaamista ja vähentää sähköisyyttä samalla kun tuo volyymia ja kiiltoa. Kosteuttaa, lisää vahvuutta ja rakennetta turkkiin vain 60 sekunnissa. Karva tuntuu paksummalta ja turkki pysyy helpommin takuttomana. Sopii kaiken tyyppisille turkeille. Erityisen tehokas kuivalle, auringon, vahvojen shampoiden tai jatkuvan föönaamisen vaurioittamalle turkille.
Allekirjoittanut on täysin samaa mieltä!
Oletko itse turkinhoidon suhteen niuho vai huoleton? Käytätkö aina samoja merkkejä vai vaihteletko? Mikä on sinun mielestäsi hienon turkin salaisuus?
Miljoonat kiitokset Turkkitaialle!
Hyvää pääsiäistä Imatralta!
Pääsiäisenä lähdetään Etelä-Karjalaan, se on perinne, varsinkin kun nyt näyttelypaikka on siirretty hyytävän kylmästä Lappeenrannan jäähallista Imartan Aviasport-areenalle, jossa on jopa handlereiden pukeutumishuone. Se jos mikä on hyvää palvelua, sanon minä!
Dakin olimme ilmoittaneet ainoastaan lauantaiksi Anatoli Zhukin kehään, mutta toki flunssaisena, ääni käheänä koikkelehdin pirteästi kuin pääsiäispupu Imatralla jo perjantaina, sillä Tarjalla, Dakin kasvattajalla oli Leevi ja Juusi kehässä, eli minua tarvittiin apukäpäliksi. Lisäksi uusi ystäväni Nemo oli kehässä molempina päivinä huikean hienoilla tuloksilla (lauantaina PU4 & vara-SERT ja sunnuntaina PU2 ja vara-SERT)
Sunnuntaina oli Nemon lisäksi kehässä Daki, jonka päätin pesaista kokeeksi uusilla aineilla, joista on tulossa postaus erikseen. Dakin tulos herra Zhukin kehässä oli PU2 vara-cacibilla. Olin varsin tyytyväinen poikasen esiintymiseen ja turkin ulkonäköön, mutta valitettavasti kehästä ei ole kuvia.
Yövyin hostel Ukonlinnassa noin puolentoista kilometrin päässä näyttelypaikasta, sillä päätin vasta viime tipassa, eli lähtöä edeltävänä yönä, olla yötä Imatralla edestakaisin ajelun sijaan eikä hotellihuoneita koirallisille ollut oikein tarjolla.
Hostelli oli ihanalla paikalla Saimaan rannassa ja yö maksoi minulta ja Dakilta yhden hengen huoneessa yhteensä 50 euroa, mikä on mielestäni aika paljon, varsinkin, kun hintaan ei sisältynyt aamiaista ja WC- ja suihkutilat olivat yhteiskäytössä.
Aamulenkkimaisemat kuitenkin korvasivat menetetyn aamiaisen ja poikanen kirmasikin jäällä riemuissaan vaikka kuinka kauan!
Jos sua ei ois ollut, olisin keksinyt sut.
Ois susta samanlainen tullut,
mitään en ois muuttanut.
Juuri lomille päästyäni jouduin viettämään yön mitä tuskallisimpien tuntemusten keskellä. Tiesin, että laumamme johtajakoiran Gouldin oli aika lähteä. Yön ajan lääkitsin sitä, jotta sillä olisi parempi olla kun eläinlääkäri pääsisi kotiimme sen aamusella päästämään toiselle puolen sateenkaarta.
Pikku Pörrikkä kuitenkin, kuten aina, teki kuten itse halusi, ja annettuaan minun syöttää sille vielä sen lempinameja, suukottaa sitä, ja sanoa sille, että rakastan sitä aina, se katsoi minua pitkään ja
sitten sen sydän lakkasi lyömästä. Ympärillään sille tärkeät ihmiset, minä ja aviomieheni.
Ajattelin aina, että tuo kaveri todellakin lähtee saappaat jalassa niiltä sijoiltaan ja niin se tekikin. Edellispäivänä heitin koirille palloa pihassa ja vanha herra ei alttanut lopettaa vielä puolentoistakaan tunnin kohdalla.
Nyt kulunut kolmisen viikkoa, pystyn jo kirjoittamaan siitä itkemättä silmiä päästäni, nyt näppiksen kastelee suuri määrä haikeita kaipauksen kyyneleitä.
Kiitos kaikesta.
mitään en ois muuttanut.
Juuri lomille päästyäni jouduin viettämään yön mitä tuskallisimpien tuntemusten keskellä. Tiesin, että laumamme johtajakoiran Gouldin oli aika lähteä. Yön ajan lääkitsin sitä, jotta sillä olisi parempi olla kun eläinlääkäri pääsisi kotiimme sen aamusella päästämään toiselle puolen sateenkaarta.
Pikku Pörrikkä kuitenkin, kuten aina, teki kuten itse halusi, ja annettuaan minun syöttää sille vielä sen lempinameja, suukottaa sitä, ja sanoa sille, että rakastan sitä aina, se katsoi minua pitkään ja
sitten sen sydän lakkasi lyömästä. Ympärillään sille tärkeät ihmiset, minä ja aviomieheni.
Ajattelin aina, että tuo kaveri todellakin lähtee saappaat jalassa niiltä sijoiltaan ja niin se tekikin. Edellispäivänä heitin koirille palloa pihassa ja vanha herra ei alttanut lopettaa vielä puolentoistakaan tunnin kohdalla.
Nyt kulunut kolmisen viikkoa, pystyn jo kirjoittamaan siitä itkemättä silmiä päästäni, nyt näppiksen kastelee suuri määrä haikeita kaipauksen kyyneleitä.
Kiitos kaikesta.
Viikonloppu Narvassa
Kesäloman viimeisenä viikonloppuna reissattiin Mikki-havannan ja tämän omistajan Jaanan kanssa Virooon, Narvaan, ihan siihen Äiti-Venäjän rajan tuntumaan. Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja asukkaista yli 90% puhuu äidinkielenään venäjää.
Narvaan on matkaa Tallinnasta rapiat 200 kilometriä ja EU:n rahoittamaa, hyväkuntoista tietä pitkin matka taittui vähän vajaat kahdessa ja puolessa tunnissa. Matkan varrella oli pari huoltoasemaa, muutama kylmäasema sekä joitakin kyliä, joihin emme ehtineet pysähtyä.
Läksimme siis matkaan tutun, turvallisen ja loistavan reissukaverin Jaanan kanssa perjantai-iltana. Päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa ikinä, miten matkanteko koirien kanssa onnistuisi Eckerö Linen laivoilla. Laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana kello 21.45 ja koiran sai jättää autoon kolmituntisen matkan ajaksi. Koiran olisi saanut myös lisämaksusta ottaa mukaan laivaan hengailemaan, mutta päätimme jättää Mikin autoon ja pyysimme päästä viileään kohtaan laivassa. Ajattivat meidät piippuhyllylle kannen 5 korkeudelle. Laivamatka tuntui kestävän ikuisuuden, sillä useimmat baarit olivat kiinni, matkustajia oli vähän ja kauppojakaan ei ollut koluttavaksi asti. Lisäksi unohdin kirjan ja läppärin kotiin. Positiivista Tallinkiin verraten oli kyllä se, että kiinniolevassa baarissa oli oikein mukavaa torkkua loppumatka, kunnes vihdoin kuulutettiin, että Tallinnassa ollaan.
Kipin kapin laivasta päästyämme kurvailimme yöksi Tallink Pirita Spa-hotelliin, joka on tullut minulle tutuksi jäätävän isosta koiramaksustaan (tällä kertaa 37 €) ja huonosta tuuristamme huoneen sijainnin suhteen. Tälläkin kertaa saimme roudata tavarat ja koiran ensin rappuja ylös, sitten pari sataa metriä pitkän käytävän toiseen päähän ja vieeeelä kerran kapeat kierreportaat ylös toivoen, että Mikillä ei olisi aamulla esimerkiksi ripulia tai muutoin kovin kauheaa kiirettä päästä ulos.
Huoneessamme oli varsin tiivis tunnelma: huone oli tukahduttavan kuuma, sänky oli korkeintaan noin 140cm leveä ja hiekkaisella kokolattiamatolla oli kuraisia kengänjälkiä. Olimme kuitenkin aivan liian väsyneitä puuttumaan asiaan ja nukkumatti tuli hyvinkin pian. Sitäpaitsi tavaroiden kuskailu ympäri hotellia ei houkutellut enää ollenkaan. Unta odotellessamme luimme tästä Neuvostoliiton aikoja henkivästä arkkitehtonisesta kummajaisesta sen verran, että hotelli rakennettiin 80-luvulla järjestettyjen Moskovan olympialaisten purjehduslajeja varten ja ilmeisesti osa huoneista on remontoitu, joten meille sattui hyvä tuuri: pääsimme alkuperäisessä loistossaan olevaan huoneeseen, jossa oli kylpyhuoneessa hienot retrohenkiset tummansiniset kaakelit sekä kullankeltainen vessanpönttö ja lavuaari.
Aamulla heräsimme synkähköön mutta sateettomaan aamuun ja käytettyämme Mikin ulkona pääsimme oikein kelvollisen aamiaispöydän ääreen. Sitten Mikkiläinen pesulle, föönaukseen ja lopuksi aloitimme jälleen pitkän vaelluksemme kohti ulko-ovea maallisen omaisuutemme kera. Hihkaisimme vastausta koskaan saamatta hilpeät heipat samalle respantädille, joka lähestulkoon yhtä tympeänä ja vähäsanaisena kirjasi meidät sisään kuusi tuntia aikaisemmin.
Runsaan kolmen tunnin kuluttua saavuimme näyttelypaikalle Narvan Vana-Olginaan, joka osoittautui superihanaksi, vehreäksi camping-alueeksi, jonka kaunis puistoalue oli viikonlopuksi varattu näyttelyn käyttöön. Paikka on kyllä heittämällä yksi kauneimmista näyttelypaikoista, joissa olen käynyt. Maksettuamme kolmen euron parkkilipun, meidät ohjattiin mutaiselle pellolle hevosaitauksen viereen parkkiin, josta sitten rullasimme Mikin kehänlaidalle, josta löytyikin heti mukavia suomalaisia kilpakumppaneita. Olimme siis reissussa ainoastaan Mikin kanssa, toiveenamme saada sille Eestin SERT ja sitä myötä Eestin muotovalion arvo. Tämä tavoite täyttyi heti ensimmäisenä päivänä, kun Mikki voitti urokset, sai haluamamme sertifikaatin ja oli lopulta rotunsa paras.
Täytyy muuten vielä mainita, että urheiluhenki kehän laidalla oli kerrassaan loistava. Mekin pääsimme pakoon sadetta "kilpailijan" telttaan, jossa lopulta oli viisi koiraa, yhdeksän ihmistä ja hervottoman hilpeä ja innostava tunnelma! Tämä ei valitettavasti ole aina itsestäänselvää eräiden rotujen kehien laidalla. Ihmiset, näytteilleasettajat, kehäsihteerit, parkkipojat,tuomarit, makkaranmyyjät ja muut tyypit tekevät näyttelyiden ja harrastusen fiiliksen ja joskus sitä toivoisi, että muistettaisiin, että koiranäyttelyt ovat vain harrastus ja ne "väärän leirin" ihmisetkin ovat ihmisiä, jotka harrastavat koiria ilokseen ja rentoutuakseen, eivät vihollisia, joita vastaan on käytävä vähintään kylmää sotaa.
Näyttelypaikalla oli siis vaikka mitä oheisjuttuja: tarvikemyyjä, hieno valokuvauspaikka, hevosratsastusta, kanoja, uimaranta, kalastuspaikka, lehmiä, pari laivaa, lapsille keinu... Halutessaan paikanpäältä olisi varmaan voinut vuokrata tasakylkisen komion mallisen pikku mökinkin, niin kehään olisi päässyt suoraan ovelta.
Koska näyttelypaikka oli niin kiva, päätimme jäädä ryhmiin. Kello alkoi olla jo lounas, joten suuntasimme alueen ainoaan ruokapaikkaan, jossa myytiin jotain grillieväitä, sämpylää, pullaa ja kahvia. Minä otin lihaa juustokastikkeessa perunoilla ja Jaana kanaa samoilla lisukkeilla. Lisäksi annokseen kuului jonkin sortin hapankaalisalaatti. Perunat olivat hyvin öljyisiä sekä al dente ja liha ja kana olivat jauhelihapihvejä, makuelämys vailla vertaa. Perunat ja salaatti jäivät lautaselle, mutta tunnelma ainokaisen, noin 10-metrisen pöydän ääressä oli hyvä ja lihasta ei tullut vatsanväänteitä!
Ryhmäkilpailusta ei tullut sijoitusta, mutta saimme makoisat naurut kaatosateessa ja ukkosessa hittimusan tahtiin käydyistä rivakoista ryhmäkilpailuista. Kamat märkinä starttailimme automme kohti hotelli Ingeriä, jonka oletimme olevan ihan OK.
Myös Ingerissä oli tympeä ja vähäpuheinen respa, kokolattiamatot ja trooppisen kuuma ilmasto. Näkymät huoneesta olivat viereisen talon parkkipaikalle sekä kadulle, jossa sijaitsi naapurihotelli, joka menee kokeiluun, jos joskus vielä Narvaan eksymme. Pikaisen shoppailu- ja ruokailupiipahduksen jälkeen olimme valmista kauraa nukkumaan, joskin yöunet olivat hyvin katkonaiset kuumassa huoneessamme, siitä huolimatta, että ikkuna oli auki.
Aamusella heräilimme kaikessa rauhassa. Ajatuksenamme nimittäin oli, että jos sataa, lähdemme Tallinnaan viettämään pyhäpäivää, mutta mikäli ei, käydään vielä näyttelyssä. Aamulla taivas oli lyijynharmaa, mutta ei satanut, joten Mikin ulkoilutettuamme, pestyämme ja föönattuamme suunnistimme toiveikkaana aamiaiselle seuraten melkoisen kovalla soivia listahittejä paikkaan, josta ravintola löytyi.
Aamiaisella oli tarjolla juotavaa jugurttia sekä viileäksi jääneitä lämpimiä ruokia: nakkeja, sianlihapullia, munakokkelia ja harmaata parsakaalia sekä perinteisiä juustoja ja leikkeleitä paahtoleivän, ja vain paahtoleivän, kera. Aamiaisen kylkiäiseksi sai ottaa kääretorttua (sokerikakkupohja ja makeuttamatonta kermavaahtoa), ananasta ja hunajamelonia. Lisäksi saimme katsoa, kun aamiaistarjoilija sätti keittiötyöntekijää kovaan ääneen avonaisen tiskin takana. Paahtoleivät syötyämme koitimme toipua huonosta omatunnosta aiheuttamaamme ruokahävikkiä kohtaan, haimme Mikin sekä tavaramme ja palautimme huoneen avaimen respalle. Ennen näyttelyyn menoa kaasutimme eilisestä viisastuneena Rimiin ostamaan lounaaksi paistopisteen herkkuja ja saavuimme kehälle puolisen tuntia ennen havannankoirien alkua.
Havannankoirat arvosteli romanialainen all-rounder -tuomari Petru Muntean ja Mikki päätyi jo toiseen otteeseen rotunsa parhaaksi! Voi ilon päivää! Arvostelussa luki pelkkää hyvää, josta olimme kovin iloisia, vaikka toki tiedostamme Mikin virheet itsekin. Kohtasimme näyttelypaikalla vielä virolaissyntyisen, jenkkitaustaisen kauniin tiibetinterrieripennun omistajineen. Tokihan pentua piti päästä lääppimään ja sörkkimään, tykkäsin pojasta kovasti: kaunis, vankka, neliömäinen ja reipas nuori mies! Pentu oli ollut ROP-baby ja myöhemmin luimme sen voittaneen koko näyttelyn BIS-babyn.
Laiva lähti jo puoli seitsemältä, joten emme jääneet ryhmiin, vaan karautimme Tallinnaan, missä huomasimme, että D-terminaalin lähellä oleva Rimi ja sen Hese ovat remontissa. Harmi juttu, sillä olisimme halunneet tasalaatuisen ruuan nimissä käydä Hesellä syömässä sekä Rimin eläinkaupassa hihnaostoksilla.
Laivaan päästyämme kirmasimme pikku lampaiden lailla kahvilaan ja tilasimme "mehevät pekonihampurilaiset", jotka valitettavasti jatkoivat reissumme tahatonta ruokateemaa, eli kulinaristista kauhua. Pihvien liha oli kaiketi päässyt pilaantumaan, sillä se maistui ja haisi niin kiintoisalta, että syömättä jäi. Syötyämme sämpylän ja ranskalaiset pihvin ympäriltä hoksasimme, että olisihan niistä ehkä voinut valittaa. No, ensi kerralla sitten. 0/5, Eckerö Line! Loppumatkan kuuntelimme kontekstissaan ihan taitavahkoja karaokelaulajia, keskustelimme lahtelaisen mieshenkilön kanssa paperikoneiden asentamisesta ja Riikan automuseosta sekä siitä, että "koiranäyttelykieli" kuulostaa Paperikonemiehen mielestä latinalta.
Kuten aina, hyvätkin reissut loppuvat joskus ja muistot jäävät elämään. Narvan reissusta päällimmäisenä tullaan varmasti meidän keskuudessamme muistamaan Mikin valioituminen, ihana ja kannustava urheiluhenki havannakehällä, huonot hotellivalinnat, mielenkiintoiset ruoka-annokset sekä itse Paperikonemies.
Läksimme siis matkaan tutun, turvallisen ja loistavan reissukaverin Jaanan kanssa perjantai-iltana. Päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa ikinä, miten matkanteko koirien kanssa onnistuisi Eckerö Linen laivoilla. Laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana kello 21.45 ja koiran sai jättää autoon kolmituntisen matkan ajaksi. Koiran olisi saanut myös lisämaksusta ottaa mukaan laivaan hengailemaan, mutta päätimme jättää Mikin autoon ja pyysimme päästä viileään kohtaan laivassa. Ajattivat meidät piippuhyllylle kannen 5 korkeudelle. Laivamatka tuntui kestävän ikuisuuden, sillä useimmat baarit olivat kiinni, matkustajia oli vähän ja kauppojakaan ei ollut koluttavaksi asti. Lisäksi unohdin kirjan ja läppärin kotiin. Positiivista Tallinkiin verraten oli kyllä se, että kiinniolevassa baarissa oli oikein mukavaa torkkua loppumatka, kunnes vihdoin kuulutettiin, että Tallinnassa ollaan.
Kipin kapin laivasta päästyämme kurvailimme yöksi Tallink Pirita Spa-hotelliin, joka on tullut minulle tutuksi jäätävän isosta koiramaksustaan (tällä kertaa 37 €) ja huonosta tuuristamme huoneen sijainnin suhteen. Tälläkin kertaa saimme roudata tavarat ja koiran ensin rappuja ylös, sitten pari sataa metriä pitkän käytävän toiseen päähän ja vieeeelä kerran kapeat kierreportaat ylös toivoen, että Mikillä ei olisi aamulla esimerkiksi ripulia tai muutoin kovin kauheaa kiirettä päästä ulos.
 |
| Kuva |
Runsaan kolmen tunnin kuluttua saavuimme näyttelypaikalle Narvan Vana-Olginaan, joka osoittautui superihanaksi, vehreäksi camping-alueeksi, jonka kaunis puistoalue oli viikonlopuksi varattu näyttelyn käyttöön. Paikka on kyllä heittämällä yksi kauneimmista näyttelypaikoista, joissa olen käynyt. Maksettuamme kolmen euron parkkilipun, meidät ohjattiin mutaiselle pellolle hevosaitauksen viereen parkkiin, josta sitten rullasimme Mikin kehänlaidalle, josta löytyikin heti mukavia suomalaisia kilpakumppaneita. Olimme siis reissussa ainoastaan Mikin kanssa, toiveenamme saada sille Eestin SERT ja sitä myötä Eestin muotovalion arvo. Tämä tavoite täyttyi heti ensimmäisenä päivänä, kun Mikki voitti urokset, sai haluamamme sertifikaatin ja oli lopulta rotunsa paras.
 |
| Voi elämä mun ilmettä! :D Kuva: Jaana Karvinen |
Täytyy muuten vielä mainita, että urheiluhenki kehän laidalla oli kerrassaan loistava. Mekin pääsimme pakoon sadetta "kilpailijan" telttaan, jossa lopulta oli viisi koiraa, yhdeksän ihmistä ja hervottoman hilpeä ja innostava tunnelma! Tämä ei valitettavasti ole aina itsestäänselvää eräiden rotujen kehien laidalla. Ihmiset, näytteilleasettajat, kehäsihteerit, parkkipojat,tuomarit, makkaranmyyjät ja muut tyypit tekevät näyttelyiden ja harrastusen fiiliksen ja joskus sitä toivoisi, että muistettaisiin, että koiranäyttelyt ovat vain harrastus ja ne "väärän leirin" ihmisetkin ovat ihmisiä, jotka harrastavat koiria ilokseen ja rentoutuakseen, eivät vihollisia, joita vastaan on käytävä vähintään kylmää sotaa.
Näyttelypaikalla oli siis vaikka mitä oheisjuttuja: tarvikemyyjä, hieno valokuvauspaikka, hevosratsastusta, kanoja, uimaranta, kalastuspaikka, lehmiä, pari laivaa, lapsille keinu... Halutessaan paikanpäältä olisi varmaan voinut vuokrata tasakylkisen komion mallisen pikku mökinkin, niin kehään olisi päässyt suoraan ovelta.
Koska näyttelypaikka oli niin kiva, päätimme jäädä ryhmiin. Kello alkoi olla jo lounas, joten suuntasimme alueen ainoaan ruokapaikkaan, jossa myytiin jotain grillieväitä, sämpylää, pullaa ja kahvia. Minä otin lihaa juustokastikkeessa perunoilla ja Jaana kanaa samoilla lisukkeilla. Lisäksi annokseen kuului jonkin sortin hapankaalisalaatti. Perunat olivat hyvin öljyisiä sekä al dente ja liha ja kana olivat jauhelihapihvejä, makuelämys vailla vertaa. Perunat ja salaatti jäivät lautaselle, mutta tunnelma ainokaisen, noin 10-metrisen pöydän ääressä oli hyvä ja lihasta ei tullut vatsanväänteitä!
Ryhmäkilpailusta ei tullut sijoitusta, mutta saimme makoisat naurut kaatosateessa ja ukkosessa hittimusan tahtiin käydyistä rivakoista ryhmäkilpailuista. Kamat märkinä starttailimme automme kohti hotelli Ingeriä, jonka oletimme olevan ihan OK.
 |
| Matkanvarrelta bongattu ortodoksikirkko |
Myös Ingerissä oli tympeä ja vähäpuheinen respa, kokolattiamatot ja trooppisen kuuma ilmasto. Näkymät huoneesta olivat viereisen talon parkkipaikalle sekä kadulle, jossa sijaitsi naapurihotelli, joka menee kokeiluun, jos joskus vielä Narvaan eksymme. Pikaisen shoppailu- ja ruokailupiipahduksen jälkeen olimme valmista kauraa nukkumaan, joskin yöunet olivat hyvin katkonaiset kuumassa huoneessamme, siitä huolimatta, että ikkuna oli auki.
Aamusella heräilimme kaikessa rauhassa. Ajatuksenamme nimittäin oli, että jos sataa, lähdemme Tallinnaan viettämään pyhäpäivää, mutta mikäli ei, käydään vielä näyttelyssä. Aamulla taivas oli lyijynharmaa, mutta ei satanut, joten Mikin ulkoilutettuamme, pestyämme ja föönattuamme suunnistimme toiveikkaana aamiaiselle seuraten melkoisen kovalla soivia listahittejä paikkaan, josta ravintola löytyi.
Aamiaisella oli tarjolla juotavaa jugurttia sekä viileäksi jääneitä lämpimiä ruokia: nakkeja, sianlihapullia, munakokkelia ja harmaata parsakaalia sekä perinteisiä juustoja ja leikkeleitä paahtoleivän, ja vain paahtoleivän, kera. Aamiaisen kylkiäiseksi sai ottaa kääretorttua (sokerikakkupohja ja makeuttamatonta kermavaahtoa), ananasta ja hunajamelonia. Lisäksi saimme katsoa, kun aamiaistarjoilija sätti keittiötyöntekijää kovaan ääneen avonaisen tiskin takana. Paahtoleivät syötyämme koitimme toipua huonosta omatunnosta aiheuttamaamme ruokahävikkiä kohtaan, haimme Mikin sekä tavaramme ja palautimme huoneen avaimen respalle. Ennen näyttelyyn menoa kaasutimme eilisestä viisastuneena Rimiin ostamaan lounaaksi paistopisteen herkkuja ja saavuimme kehälle puolisen tuntia ennen havannankoirien alkua.
Havannankoirat arvosteli romanialainen all-rounder -tuomari Petru Muntean ja Mikki päätyi jo toiseen otteeseen rotunsa parhaaksi! Voi ilon päivää! Arvostelussa luki pelkkää hyvää, josta olimme kovin iloisia, vaikka toki tiedostamme Mikin virheet itsekin. Kohtasimme näyttelypaikalla vielä virolaissyntyisen, jenkkitaustaisen kauniin tiibetinterrieripennun omistajineen. Tokihan pentua piti päästä lääppimään ja sörkkimään, tykkäsin pojasta kovasti: kaunis, vankka, neliömäinen ja reipas nuori mies! Pentu oli ollut ROP-baby ja myöhemmin luimme sen voittaneen koko näyttelyn BIS-babyn.
 |
| Kuva: Jaana Karvinen |
Laivaan päästyämme kirmasimme pikku lampaiden lailla kahvilaan ja tilasimme "mehevät pekonihampurilaiset", jotka valitettavasti jatkoivat reissumme tahatonta ruokateemaa, eli kulinaristista kauhua. Pihvien liha oli kaiketi päässyt pilaantumaan, sillä se maistui ja haisi niin kiintoisalta, että syömättä jäi. Syötyämme sämpylän ja ranskalaiset pihvin ympäriltä hoksasimme, että olisihan niistä ehkä voinut valittaa. No, ensi kerralla sitten. 0/5, Eckerö Line! Loppumatkan kuuntelimme kontekstissaan ihan taitavahkoja karaokelaulajia, keskustelimme lahtelaisen mieshenkilön kanssa paperikoneiden asentamisesta ja Riikan automuseosta sekä siitä, että "koiranäyttelykieli" kuulostaa Paperikonemiehen mielestä latinalta.
Kuten aina, hyvätkin reissut loppuvat joskus ja muistot jäävät elämään. Narvan reissusta päällimmäisenä tullaan varmasti meidän keskuudessamme muistamaan Mikin valioituminen, ihana ja kannustava urheiluhenki havannakehällä, huonot hotellivalinnat, mielenkiintoiset ruoka-annokset sekä itse Paperikonemies.
