Tuuliturkit

Kesäloman viimeisenä viikonloppuna reissattiin Mikki-havannan ja tämän omistajan Jaanan kanssa Virooon, Narvaan, ihan siihen Äiti-Venäjän rajan tuntumaan. Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja asukkaista yli 90% puhuu äidinkielenään venäjää.

Narvaan on matkaa Tallinnasta rapiat 200 kilometriä ja EU:n rahoittamaa, hyväkuntoista tietä pitkin matka taittui vähän vajaat kahdessa ja puolessa tunnissa. Matkan varrella oli pari huoltoasemaa, muutama kylmäasema sekä joitakin kyliä, joihin emme ehtineet pysähtyä.

Läksimme siis matkaan tutun, turvallisen ja loistavan reissukaverin Jaanan kanssa perjantai-iltana. Päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa ikinä, miten matkanteko koirien kanssa onnistuisi Eckerö Linen laivoilla. Laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana kello 21.45 ja koiran sai jättää autoon kolmituntisen matkan ajaksi. Koiran olisi saanut myös lisämaksusta ottaa mukaan laivaan hengailemaan, mutta päätimme jättää Mikin autoon ja pyysimme päästä viileään kohtaan laivassa. Ajattivat meidät piippuhyllylle kannen 5 korkeudelle. Laivamatka tuntui kestävän ikuisuuden, sillä useimmat baarit olivat kiinni, matkustajia oli vähän ja kauppojakaan ei ollut koluttavaksi asti. Lisäksi unohdin kirjan ja läppärin kotiin.  Positiivista Tallinkiin verraten oli kyllä se, että kiinniolevassa baarissa oli oikein mukavaa torkkua loppumatka, kunnes vihdoin kuulutettiin, että Tallinnassa ollaan.

Kipin kapin laivasta päästyämme kurvailimme yöksi Tallink Pirita Spa-hotelliin, joka on tullut minulle tutuksi jäätävän isosta koiramaksustaan (tällä kertaa 37 €) ja huonosta tuuristamme huoneen sijainnin suhteen. Tälläkin kertaa saimme roudata tavarat ja koiran ensin rappuja ylös, sitten pari sataa metriä pitkän käytävän toiseen päähän ja vieeeelä kerran kapeat kierreportaat ylös toivoen, että Mikillä ei olisi aamulla esimerkiksi ripulia tai muutoin kovin kauheaa kiirettä päästä ulos.

Kuva

Huoneessamme oli varsin tiivis tunnelma: huone oli tukahduttavan kuuma, sänky oli korkeintaan noin 140cm leveä ja hiekkaisella kokolattiamatolla oli kuraisia kengänjälkiä. Olimme kuitenkin aivan liian väsyneitä puuttumaan asiaan ja nukkumatti tuli hyvinkin pian. Sitäpaitsi tavaroiden kuskailu ympäri hotellia ei houkutellut enää ollenkaan. Unta odotellessamme luimme tästä Neuvostoliiton aikoja henkivästä arkkitehtonisesta kummajaisesta sen verran, että hotelli rakennettiin 80-luvulla järjestettyjen Moskovan olympialaisten purjehduslajeja varten ja ilmeisesti osa huoneista on remontoitu, joten meille sattui hyvä tuuri: pääsimme alkuperäisessä loistossaan olevaan huoneeseen, jossa oli kylpyhuoneessa hienot retrohenkiset tummansiniset kaakelit sekä kullankeltainen vessanpönttö ja lavuaari.

Aamulla heräsimme synkähköön mutta sateettomaan aamuun ja käytettyämme Mikin ulkona pääsimme oikein kelvollisen aamiaispöydän ääreen. Sitten Mikkiläinen pesulle, föönaukseen ja lopuksi aloitimme jälleen pitkän vaelluksemme kohti ulko-ovea maallisen omaisuutemme kera. Hihkaisimme vastausta koskaan saamatta hilpeät heipat samalle respantädille, joka lähestulkoon yhtä tympeänä ja vähäsanaisena kirjasi meidät sisään kuusi tuntia aikaisemmin.




Runsaan kolmen tunnin kuluttua saavuimme näyttelypaikalle Narvan Vana-Olginaan, joka osoittautui superihanaksi, vehreäksi camping-alueeksi, jonka kaunis puistoalue oli viikonlopuksi varattu näyttelyn käyttöön. Paikka on kyllä heittämällä yksi kauneimmista näyttelypaikoista, joissa olen käynyt. Maksettuamme kolmen euron parkkilipun, meidät ohjattiin mutaiselle pellolle hevosaitauksen viereen parkkiin, josta sitten rullasimme Mikin kehänlaidalle, josta löytyikin heti mukavia suomalaisia kilpakumppaneita. Olimme siis reissussa ainoastaan Mikin kanssa, toiveenamme saada sille Eestin SERT ja sitä myötä Eestin muotovalion arvo. Tämä tavoite täyttyi heti ensimmäisenä päivänä, kun Mikki voitti urokset, sai haluamamme sertifikaatin ja oli lopulta rotunsa paras.

Voi elämä mun ilmettä! :D Kuva: Jaana Karvinen

Täytyy muuten vielä mainita, että urheiluhenki kehän laidalla oli kerrassaan loistava. Mekin pääsimme pakoon sadetta "kilpailijan" telttaan, jossa lopulta oli viisi koiraa,  yhdeksän ihmistä ja hervottoman hilpeä ja innostava tunnelma! Tämä ei valitettavasti ole aina itsestäänselvää eräiden rotujen kehien laidalla. Ihmiset, näytteilleasettajat, kehäsihteerit, parkkipojat,tuomarit, makkaranmyyjät ja muut tyypit tekevät näyttelyiden ja harrastusen fiiliksen ja joskus sitä toivoisi, että muistettaisiin, että koiranäyttelyt ovat vain harrastus ja ne "väärän leirin" ihmisetkin ovat ihmisiä, jotka harrastavat koiria ilokseen ja rentoutuakseen, eivät vihollisia, joita vastaan on käytävä vähintään kylmää sotaa.







Näyttelypaikalla oli siis vaikka mitä oheisjuttuja: tarvikemyyjä, hieno valokuvauspaikka, hevosratsastusta, kanoja, uimaranta, kalastuspaikka, lehmiä, pari laivaa, lapsille keinu... Halutessaan paikanpäältä olisi varmaan voinut vuokrata tasakylkisen komion mallisen pikku mökinkin, niin kehään olisi päässyt suoraan ovelta.















Koska näyttelypaikka oli niin kiva, päätimme jäädä ryhmiin. Kello alkoi olla jo lounas, joten suuntasimme alueen ainoaan ruokapaikkaan, jossa myytiin jotain grillieväitä, sämpylää, pullaa ja kahvia. Minä otin lihaa juustokastikkeessa perunoilla ja Jaana kanaa samoilla lisukkeilla. Lisäksi annokseen kuului jonkin sortin hapankaalisalaatti. Perunat olivat hyvin öljyisiä sekä al dente ja liha ja kana olivat jauhelihapihvejä, makuelämys vailla vertaa. Perunat ja salaatti jäivät lautaselle, mutta tunnelma ainokaisen, noin 10-metrisen pöydän ääressä oli hyvä ja lihasta ei tullut vatsanväänteitä!




Ryhmäkilpailusta ei tullut sijoitusta, mutta saimme makoisat naurut kaatosateessa ja ukkosessa hittimusan tahtiin käydyistä rivakoista ryhmäkilpailuista. Kamat märkinä starttailimme automme kohti hotelli Ingeriä, jonka oletimme olevan ihan OK.

Matkanvarrelta bongattu ortodoksikirkko

Myös Ingerissä oli tympeä ja vähäpuheinen respa, kokolattiamatot ja trooppisen kuuma ilmasto. Näkymät huoneesta olivat viereisen talon parkkipaikalle sekä kadulle, jossa sijaitsi naapurihotelli, joka menee kokeiluun, jos joskus vielä Narvaan eksymme. Pikaisen shoppailu- ja ruokailupiipahduksen jälkeen olimme valmista kauraa nukkumaan, joskin yöunet olivat hyvin katkonaiset kuumassa huoneessamme, siitä huolimatta, että ikkuna oli auki.

Aamusella heräilimme kaikessa rauhassa. Ajatuksenamme nimittäin oli, että jos sataa, lähdemme Tallinnaan viettämään pyhäpäivää, mutta mikäli ei, käydään vielä näyttelyssä. Aamulla taivas oli lyijynharmaa, mutta ei satanut, joten Mikin ulkoilutettuamme, pestyämme ja föönattuamme suunnistimme toiveikkaana aamiaiselle seuraten melkoisen kovalla soivia listahittejä paikkaan, josta ravintola löytyi.

Aamiaisella oli tarjolla juotavaa jugurttia sekä viileäksi jääneitä lämpimiä ruokia: nakkeja, sianlihapullia, munakokkelia ja harmaata parsakaalia sekä perinteisiä juustoja ja leikkeleitä paahtoleivän, ja vain paahtoleivän, kera. Aamiaisen kylkiäiseksi sai ottaa kääretorttua (sokerikakkupohja ja makeuttamatonta kermavaahtoa), ananasta ja hunajamelonia. Lisäksi saimme katsoa, kun aamiaistarjoilija sätti keittiötyöntekijää kovaan ääneen avonaisen tiskin takana. Paahtoleivät syötyämme koitimme toipua huonosta omatunnosta aiheuttamaamme ruokahävikkiä kohtaan, haimme Mikin sekä tavaramme ja palautimme huoneen avaimen respalle. Ennen näyttelyyn menoa kaasutimme eilisestä viisastuneena Rimiin ostamaan lounaaksi paistopisteen herkkuja ja saavuimme kehälle puolisen tuntia ennen havannankoirien alkua.




Havannankoirat arvosteli romanialainen all-rounder -tuomari Petru Muntean ja Mikki päätyi jo toiseen otteeseen rotunsa parhaaksi! Voi ilon päivää! Arvostelussa luki pelkkää hyvää, josta olimme kovin iloisia, vaikka toki tiedostamme Mikin virheet itsekin. Kohtasimme näyttelypaikalla vielä virolaissyntyisen, jenkkitaustaisen  kauniin tiibetinterrieripennun omistajineen. Tokihan pentua piti päästä lääppimään ja sörkkimään, tykkäsin pojasta kovasti: kaunis, vankka, neliömäinen ja reipas nuori mies! Pentu oli ollut ROP-baby ja myöhemmin luimme sen voittaneen koko näyttelyn BIS-babyn.

Kuva: Jaana Karvinen

Laiva lähti jo puoli seitsemältä, joten emme jääneet ryhmiin, vaan karautimme Tallinnaan, missä huomasimme, että D-terminaalin lähellä oleva Rimi ja sen Hese ovat remontissa. Harmi juttu, sillä olisimme halunneet tasalaatuisen ruuan nimissä käydä Hesellä syömässä sekä Rimin eläinkaupassa hihnaostoksilla.

Laivaan päästyämme kirmasimme pikku lampaiden lailla kahvilaan ja tilasimme "mehevät pekonihampurilaiset", jotka valitettavasti jatkoivat reissumme tahatonta ruokateemaa, eli kulinaristista kauhua. Pihvien liha oli kaiketi päässyt pilaantumaan, sillä se maistui ja haisi niin kiintoisalta, että syömättä jäi. Syötyämme sämpylän ja ranskalaiset pihvin ympäriltä hoksasimme, että olisihan niistä ehkä voinut valittaa. No, ensi kerralla sitten. 0/5, Eckerö Line! Loppumatkan kuuntelimme kontekstissaan ihan taitavahkoja karaokelaulajia, keskustelimme lahtelaisen mieshenkilön kanssa paperikoneiden asentamisesta ja Riikan automuseosta sekä siitä, että "koiranäyttelykieli" kuulostaa Paperikonemiehen mielestä latinalta.

Kuten aina, hyvätkin reissut loppuvat joskus ja muistot jäävät elämään. Narvan reissusta päällimmäisenä tullaan varmasti meidän keskuudessamme muistamaan Mikin valioituminen, ihana ja kannustava urheiluhenki havannakehällä, huonot hotellivalinnat, mielenkiintoiset ruoka-annokset sekä itse Paperikonemies.