Tuuliturkit

Nythän on päässyt käymään niin, että meidän rakkaamme on päässyt keski-ikäisen miehen ikään, sillä neljä päivää sitten juhlimme Dakin viisivuotissynttäreitä! Itse sankari oli oikein otettu saamastaan huomiosta, ja  herkutkin toki maistuivat <3
Daki sai lahjaksi uusia leluja ja "lahjakortin" kahdenkeskeiselle reissulle ensi vuonna, kohdekin on jo päätetty... Lisäksi se sai syödä ihanaa raakakakkua! :)

Onnea, rakas Daki!

Saavuimme Suomeen parahiksi hiihtoloman viimeisenä päivänä Valko-Venäjältä, jonne matkustin MiliaM Travelin linja-autoreissulla mukanani Daki, Mikki-ja Sylvi -havannat sekä maailman hurmaavin portugalinpodengo Potter, joka Texasin kasvattina ei ollut ihan vakuuttunut matkallamme puhaltaneesta Siperian tuulesta sekä hyytävästä pakkasesta.

Olen ehkä joskus saattanut mainita, että nautin yksin matkustamisesta: silloin saa tehdä juuri niin kuin itse tahtoo, ratkaisuissa ei tarvitse kuunnella muita -eikä tule riitoja tai erimielisyyksiä. Olen muutenkin melkoisen itsenäinen ihminen ja tottunut nuoresta pitäen pitämään huolen itsestäni.Bussimatkalla olen ollut viimeksi luultavasti noin 10-15 vuotta sitten ja tämän jälkeen reissannut sinne tänne joko henkilö- tai matkailuautolla tai sitten lentämällä ja julkisilla. Päätin kuitenkin antaa kimppakivalle tilaisuuden, enkä vähiten siksi, että yliopistossa opiskelemistani venäjän alkeiskursseista on jo hyvin paljon aikaa ja ruosteinen on reippaasti yliarviointia mitä tulee meikäläisen venäjänkielen taitoon.




Aamulla yhdeksän maissa pysähdyimme lyhyelle koiranpissatusbreikille Vilnassa ja samalla pääsimme ravitsemaan itseämme Mäkkärin aamiaisherkuilla. Sitten olikin aika jättää länsimaiset hapatukset taakseen ja suunnata kohti Valko-Venäjän rajaa, jossa tullimiehet ihan välttämättä halusivat seisottaa meitä parisen tuntia. Kuljettajat ja matkanjohtaja hoitivat tilanteen himaan erinomaisesti ja niin päästiin jatkamaan matkaa.

Täytyy kyllä sanoa, että yllätyin melkoisesti siitä, kuinka eurooppalaista, siistiä ja turvallista noin parin miljoonan asukkaan Minskissä olikaan. Suurkaupunki, joka alkoi yhtäkkiä metsän keskeltä, oli turvallisen oloinen ja rauhallinen, ihan kuin mikä tahansa eurooppalaiskaupunki. Englantia osasi todella harva, mutta sain joka tilanteessa mielestäni erinomaista asiakaspalvelua kaivettuani muistilokeroistani muutamat kohteliaisuusfraasit venäjän kielellä. Hotelli, jossa majoituimme (Apartmenthotel Comfort) oli supersiisti ja ainakin oma huoneeni oli isompi kuin ensimmäinen asuntoni. Huoneistohotellista kun oli kyse, oli huone varustettu jääkaapilla, hellalla, vedenkeittimellä ja ruokailuvälineillä. Niinpä perjantai-iltana kävin ostamassa ruokaa lähikaupasta ja olin kuin olinkin ajoissa nukkumassa syötyäni, lenkitettyäni, ruokittuani sekä laitettuani koirat.

Itse näyttely pidettiin maneesissa ja odottelin hieman kauhulla sitä, minkälainen se tulisi olemaan. Kävi ilmi, että Dubain rikkaat hevosmiehet olivat rakentaneet Minskiin ja Pietariin komeat, lämpimät maneesit, jota olivat kieltämättä hienompia kuin ehkä mikään kotimaassa näkemäni. Pohja oli toki hiekkaa, mutta se ei upottanut ollenkaan. Tassuja piti toki suojella, varsinkin ennen isoa kehää, kun maa alkoi olla kosteampaa kuin aamulla ja tassut piti pestä illalla mutta siinäpä se.

(Kuva lainattu netistä)

Näyttelypaikalla oli muutamia myyntikojuja, joiden hinnat olivat, ainakin euroissa ja huonolla venäjänkielentaidollani, lähestulkoon Suomen vastaavat, mutta onnistuin kuin onnistuinkin löytämään Dakille For My Dogsin tossut viidellätoista eurolla sekä edullisen harjan ja kamman. Lisäksi mukaan lähti paikallisen valmistajan puukampa ja pari ikonia.

Tuloksista sen verran, että meillä meni pojilla oikein hyvin! Mikki ja Potter olivat molempina päivinä ROP ja saivat CACIBin ja sertin. Daki oli lauantaina ROP ja sunnuntaina PU2. Itse olen oikein tyytyväinen paitsi tuloksiin, myös siihen, että yleisesti vaikutti siltä, että sertit ja cacibit olivat Minskissä melko tiukassa. Pahat kielet kun kuiskivat tuon tuosta, että huonot koirat viedään idän maihin valioitettaviksi. Ainakaan näissä kinkereissä eivät edes kaikki hyvät valioituneet, että en sitten tiedä. Lopullinen saalis mukanani olleille sankareille oli kuitenkin yhteensä viisi uutta titteliä, ei paha ollenkaan!

Näyttelypaikalla oli muuten superhyvä valokuvaaja, joka otti "viralliset" kuvat. Kuvat sai sähköpostiin saman päivän aikana kahdella eurolla ja kuvaaja neuvoi koko ajan myös koiran asentoa, turkkia yms koskevissa asioissa ja otti niin kauan kuvia, kunnes olin kuviin tyytyväinen. Ihanan ammattimaista ja stressitöntä!




Paluumatkalle kiirehdittiin sunnuntaina heti kehien päätyttyä ja rajan ylityskin sujui tähän suuntaan tosi sukkelasti. Kuljettajat olivat niin supertaitavia, että olimme takaisin Tallinnassa ennen kuin kukaan kerkesi kissaa sanoa.

Kunhan selvisin matkalla saamastani kuolemantaudista, ehdin jo alkaa suunnitella uutta reissua, mutta siitä myöhemmin...

Miten sinä tykkäät itse matkustaa? Menetkö mielummin porukassa, yksin, omalla autolla vai ryhmämatkalla?  Mitkä ovat merkittävimmät plussat ja miinukset valitsemassasi matkustusmuodossa?

Kesäloman viimeisenä viikonloppuna reissattiin Mikki-havannan ja tämän omistajan Jaanan kanssa Virooon, Narvaan, ihan siihen Äiti-Venäjän rajan tuntumaan. Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja asukkaista yli 90% puhuu äidinkielenään venäjää.

Narvaan on matkaa Tallinnasta rapiat 200 kilometriä ja EU:n rahoittamaa, hyväkuntoista tietä pitkin matka taittui vähän vajaat kahdessa ja puolessa tunnissa. Matkan varrella oli pari huoltoasemaa, muutama kylmäasema sekä joitakin kyliä, joihin emme ehtineet pysähtyä.

Läksimme siis matkaan tutun, turvallisen ja loistavan reissukaverin Jaanan kanssa perjantai-iltana. Päätimme kokeilla ensimmäistä kertaa ikinä, miten matkanteko koirien kanssa onnistuisi Eckerö Linen laivoilla. Laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana kello 21.45 ja koiran sai jättää autoon kolmituntisen matkan ajaksi. Koiran olisi saanut myös lisämaksusta ottaa mukaan laivaan hengailemaan, mutta päätimme jättää Mikin autoon ja pyysimme päästä viileään kohtaan laivassa. Ajattivat meidät piippuhyllylle kannen 5 korkeudelle. Laivamatka tuntui kestävän ikuisuuden, sillä useimmat baarit olivat kiinni, matkustajia oli vähän ja kauppojakaan ei ollut koluttavaksi asti. Lisäksi unohdin kirjan ja läppärin kotiin.  Positiivista Tallinkiin verraten oli kyllä se, että kiinniolevassa baarissa oli oikein mukavaa torkkua loppumatka, kunnes vihdoin kuulutettiin, että Tallinnassa ollaan.

Kipin kapin laivasta päästyämme kurvailimme yöksi Tallink Pirita Spa-hotelliin, joka on tullut minulle tutuksi jäätävän isosta koiramaksustaan (tällä kertaa 37 €) ja huonosta tuuristamme huoneen sijainnin suhteen. Tälläkin kertaa saimme roudata tavarat ja koiran ensin rappuja ylös, sitten pari sataa metriä pitkän käytävän toiseen päähän ja vieeeelä kerran kapeat kierreportaat ylös toivoen, että Mikillä ei olisi aamulla esimerkiksi ripulia tai muutoin kovin kauheaa kiirettä päästä ulos.

Kuva

Huoneessamme oli varsin tiivis tunnelma: huone oli tukahduttavan kuuma, sänky oli korkeintaan noin 140cm leveä ja hiekkaisella kokolattiamatolla oli kuraisia kengänjälkiä. Olimme kuitenkin aivan liian väsyneitä puuttumaan asiaan ja nukkumatti tuli hyvinkin pian. Sitäpaitsi tavaroiden kuskailu ympäri hotellia ei houkutellut enää ollenkaan. Unta odotellessamme luimme tästä Neuvostoliiton aikoja henkivästä arkkitehtonisesta kummajaisesta sen verran, että hotelli rakennettiin 80-luvulla järjestettyjen Moskovan olympialaisten purjehduslajeja varten ja ilmeisesti osa huoneista on remontoitu, joten meille sattui hyvä tuuri: pääsimme alkuperäisessä loistossaan olevaan huoneeseen, jossa oli kylpyhuoneessa hienot retrohenkiset tummansiniset kaakelit sekä kullankeltainen vessanpönttö ja lavuaari.

Aamulla heräsimme synkähköön mutta sateettomaan aamuun ja käytettyämme Mikin ulkona pääsimme oikein kelvollisen aamiaispöydän ääreen. Sitten Mikkiläinen pesulle, föönaukseen ja lopuksi aloitimme jälleen pitkän vaelluksemme kohti ulko-ovea maallisen omaisuutemme kera. Hihkaisimme vastausta koskaan saamatta hilpeät heipat samalle respantädille, joka lähestulkoon yhtä tympeänä ja vähäsanaisena kirjasi meidät sisään kuusi tuntia aikaisemmin.




Runsaan kolmen tunnin kuluttua saavuimme näyttelypaikalle Narvan Vana-Olginaan, joka osoittautui superihanaksi, vehreäksi camping-alueeksi, jonka kaunis puistoalue oli viikonlopuksi varattu näyttelyn käyttöön. Paikka on kyllä heittämällä yksi kauneimmista näyttelypaikoista, joissa olen käynyt. Maksettuamme kolmen euron parkkilipun, meidät ohjattiin mutaiselle pellolle hevosaitauksen viereen parkkiin, josta sitten rullasimme Mikin kehänlaidalle, josta löytyikin heti mukavia suomalaisia kilpakumppaneita. Olimme siis reissussa ainoastaan Mikin kanssa, toiveenamme saada sille Eestin SERT ja sitä myötä Eestin muotovalion arvo. Tämä tavoite täyttyi heti ensimmäisenä päivänä, kun Mikki voitti urokset, sai haluamamme sertifikaatin ja oli lopulta rotunsa paras.

Voi elämä mun ilmettä! :D Kuva: Jaana Karvinen

Täytyy muuten vielä mainita, että urheiluhenki kehän laidalla oli kerrassaan loistava. Mekin pääsimme pakoon sadetta "kilpailijan" telttaan, jossa lopulta oli viisi koiraa,  yhdeksän ihmistä ja hervottoman hilpeä ja innostava tunnelma! Tämä ei valitettavasti ole aina itsestäänselvää eräiden rotujen kehien laidalla. Ihmiset, näytteilleasettajat, kehäsihteerit, parkkipojat,tuomarit, makkaranmyyjät ja muut tyypit tekevät näyttelyiden ja harrastusen fiiliksen ja joskus sitä toivoisi, että muistettaisiin, että koiranäyttelyt ovat vain harrastus ja ne "väärän leirin" ihmisetkin ovat ihmisiä, jotka harrastavat koiria ilokseen ja rentoutuakseen, eivät vihollisia, joita vastaan on käytävä vähintään kylmää sotaa.







Näyttelypaikalla oli siis vaikka mitä oheisjuttuja: tarvikemyyjä, hieno valokuvauspaikka, hevosratsastusta, kanoja, uimaranta, kalastuspaikka, lehmiä, pari laivaa, lapsille keinu... Halutessaan paikanpäältä olisi varmaan voinut vuokrata tasakylkisen komion mallisen pikku mökinkin, niin kehään olisi päässyt suoraan ovelta.















Koska näyttelypaikka oli niin kiva, päätimme jäädä ryhmiin. Kello alkoi olla jo lounas, joten suuntasimme alueen ainoaan ruokapaikkaan, jossa myytiin jotain grillieväitä, sämpylää, pullaa ja kahvia. Minä otin lihaa juustokastikkeessa perunoilla ja Jaana kanaa samoilla lisukkeilla. Lisäksi annokseen kuului jonkin sortin hapankaalisalaatti. Perunat olivat hyvin öljyisiä sekä al dente ja liha ja kana olivat jauhelihapihvejä, makuelämys vailla vertaa. Perunat ja salaatti jäivät lautaselle, mutta tunnelma ainokaisen, noin 10-metrisen pöydän ääressä oli hyvä ja lihasta ei tullut vatsanväänteitä!




Ryhmäkilpailusta ei tullut sijoitusta, mutta saimme makoisat naurut kaatosateessa ja ukkosessa hittimusan tahtiin käydyistä rivakoista ryhmäkilpailuista. Kamat märkinä starttailimme automme kohti hotelli Ingeriä, jonka oletimme olevan ihan OK.

Matkanvarrelta bongattu ortodoksikirkko

Myös Ingerissä oli tympeä ja vähäpuheinen respa, kokolattiamatot ja trooppisen kuuma ilmasto. Näkymät huoneesta olivat viereisen talon parkkipaikalle sekä kadulle, jossa sijaitsi naapurihotelli, joka menee kokeiluun, jos joskus vielä Narvaan eksymme. Pikaisen shoppailu- ja ruokailupiipahduksen jälkeen olimme valmista kauraa nukkumaan, joskin yöunet olivat hyvin katkonaiset kuumassa huoneessamme, siitä huolimatta, että ikkuna oli auki.

Aamusella heräilimme kaikessa rauhassa. Ajatuksenamme nimittäin oli, että jos sataa, lähdemme Tallinnaan viettämään pyhäpäivää, mutta mikäli ei, käydään vielä näyttelyssä. Aamulla taivas oli lyijynharmaa, mutta ei satanut, joten Mikin ulkoilutettuamme, pestyämme ja föönattuamme suunnistimme toiveikkaana aamiaiselle seuraten melkoisen kovalla soivia listahittejä paikkaan, josta ravintola löytyi.

Aamiaisella oli tarjolla juotavaa jugurttia sekä viileäksi jääneitä lämpimiä ruokia: nakkeja, sianlihapullia, munakokkelia ja harmaata parsakaalia sekä perinteisiä juustoja ja leikkeleitä paahtoleivän, ja vain paahtoleivän, kera. Aamiaisen kylkiäiseksi sai ottaa kääretorttua (sokerikakkupohja ja makeuttamatonta kermavaahtoa), ananasta ja hunajamelonia. Lisäksi saimme katsoa, kun aamiaistarjoilija sätti keittiötyöntekijää kovaan ääneen avonaisen tiskin takana. Paahtoleivät syötyämme koitimme toipua huonosta omatunnosta aiheuttamaamme ruokahävikkiä kohtaan, haimme Mikin sekä tavaramme ja palautimme huoneen avaimen respalle. Ennen näyttelyyn menoa kaasutimme eilisestä viisastuneena Rimiin ostamaan lounaaksi paistopisteen herkkuja ja saavuimme kehälle puolisen tuntia ennen havannankoirien alkua.




Havannankoirat arvosteli romanialainen all-rounder -tuomari Petru Muntean ja Mikki päätyi jo toiseen otteeseen rotunsa parhaaksi! Voi ilon päivää! Arvostelussa luki pelkkää hyvää, josta olimme kovin iloisia, vaikka toki tiedostamme Mikin virheet itsekin. Kohtasimme näyttelypaikalla vielä virolaissyntyisen, jenkkitaustaisen  kauniin tiibetinterrieripennun omistajineen. Tokihan pentua piti päästä lääppimään ja sörkkimään, tykkäsin pojasta kovasti: kaunis, vankka, neliömäinen ja reipas nuori mies! Pentu oli ollut ROP-baby ja myöhemmin luimme sen voittaneen koko näyttelyn BIS-babyn.

Kuva: Jaana Karvinen

Laiva lähti jo puoli seitsemältä, joten emme jääneet ryhmiin, vaan karautimme Tallinnaan, missä huomasimme, että D-terminaalin lähellä oleva Rimi ja sen Hese ovat remontissa. Harmi juttu, sillä olisimme halunneet tasalaatuisen ruuan nimissä käydä Hesellä syömässä sekä Rimin eläinkaupassa hihnaostoksilla.

Laivaan päästyämme kirmasimme pikku lampaiden lailla kahvilaan ja tilasimme "mehevät pekonihampurilaiset", jotka valitettavasti jatkoivat reissumme tahatonta ruokateemaa, eli kulinaristista kauhua. Pihvien liha oli kaiketi päässyt pilaantumaan, sillä se maistui ja haisi niin kiintoisalta, että syömättä jäi. Syötyämme sämpylän ja ranskalaiset pihvin ympäriltä hoksasimme, että olisihan niistä ehkä voinut valittaa. No, ensi kerralla sitten. 0/5, Eckerö Line! Loppumatkan kuuntelimme kontekstissaan ihan taitavahkoja karaokelaulajia, keskustelimme lahtelaisen mieshenkilön kanssa paperikoneiden asentamisesta ja Riikan automuseosta sekä siitä, että "koiranäyttelykieli" kuulostaa Paperikonemiehen mielestä latinalta.

Kuten aina, hyvätkin reissut loppuvat joskus ja muistot jäävät elämään. Narvan reissusta päällimmäisenä tullaan varmasti meidän keskuudessamme muistamaan Mikin valioituminen, ihana ja kannustava urheiluhenki havannakehällä, huonot hotellivalinnat, mielenkiintoiset ruoka-annokset sekä itse Paperikonemies.

....merten taakse, kauas pois!

Tästä se alkaa: aina yhtä hehkeässä laivajonossa

Eipä siinä, useammassa maassa koiranäyttelyreissaanneena tiedän, että rankkaa saattaa olla ja siihen varustauduttiin Viikingin uudenkarhealla aluksella syömällä hyvin ja nukkumaalla semipitkät yöunet. Koiranäyttelyreissaajalle Turku-Tukholma -reitti on suorastaan täydellinen, sillä alus lähtee suhteellisen myöhään, mutta on perillä Tukholmasssa jo 6.30, eli esimerkiksi Tuhkolman alueella ehtii käydä "päiväristeilyllä" koiranäyttelyissä ja ryhmäkilpailuihinkin ehtii mukavasti.

Tai sitten meidän tapauksessamme, jolloin aina yhtä tylsän, mutta hyväkuntoisen Ruotsin läpi ajettua ollaankin jo Euroopassa vielä saman päivän aikana.



Matkassa mukana oli nelijalkaisia siis kuusi kappaletta. Minulla Leevi (Fabulous Teddy's Daniel Wanderer), sillä emme halunneet lähteä Dakin kanssa tässä vaiheessa vuotta näin rankalle reissulle. Leevin lisäksi mukanaani oli tietysti havannankoira Mikki. Leevi ja Mikki istuvat kuvassa keskellä, Mikki Leevin vasemmalla puolella.

Aijalla ja Kirsillä oli nuo loput havannalaiset: Taimi, Roosa, Jedi ja Miisa, jonka kanssa sain tehdä lähempää tuttavuutta sunnuntain näyttelyssä.

Kute tiedettyä, matka Tukholmasta Ruotsin eteläkärkeen Malmöön on pitkä ja tuskainen. Onneksi saimme taittaa sen hyvällä autolla ja pääsimme kaupungistakin pois ennen ruuhkia. Jonkin verran autoista kiinnostuneena vaadin ohjakset itselleni, sillä Kirsi oli juuri päivittänyt autonsa upouuteen Kiaan, jolla oli yllä supermukava ajaa! Sitä paitsi seura oli loistavaa: löysimme Aijan kanssa välittömästi yhteisen sävelen sen jälkeen, kun oli selvitetty toistemme nimet, lapset, koirat ja ammatit. Niinpä tylsinä hetkinä Kian carpool karaokessa laulettiin Mörkö se lähti piiriin, Aja hiljaa, isi, Kuusi pientä ankkaa lähti leikkimään ja muita ihania lastenlauluja, jotka ainakin pitivät kuskin hereillä.

reissumukit!

Tanskaan saavuimme Storebeltin siltaa pitkin sopivasti silloin, kun Kööpenhaminalaiset pääsevät töistä, ja ruuhka oli jäätävä, noin kymmenkertainen Helsingin työmatkaruuhkiin verrattuna. Ruuhkasta selvittyämme saimmekin posotella vajaat sata kilometria suuremmitta tuskitta kunnes taas, The Ruuhka: hätävilkkuja, hätäajoneuvoja. Voi pyhä jynssäys, meillä oli kuusi pestävää koiraa kyydissä...

Ilmeisen ansioituneina tanskan kielen taitajina selvitimme radiosta, että jossakin, ilmeisesti aika lähellä oli sattunut tosi massiivinen onnettomuus, jonka johdosta matkanteko takkusi. Matkaa itse hotellille oli alle sata kilometriä, mutta keskinopeus oli noin 5km/h ja kello oli tanskan ajassa kenties kymmenen.

Navigaattori ei tarjonnut meille kiertoteitä, joten pääsimme kuin pääsimmekin ruuhkasta läpi ja nilkka suorana Billundin Zleep-hotelliin, jossa pistettiin pystyyn tehokkain koskaan kokemani koiranpesulinjasto, joten saimme nukkua ennen näyttelyyn lähtö ainakin pari tuntia!

Näyttelypaikalle päästyämme kyhäsimme leirimme (neljä trimmauspöytää, häkit, tuolit ja koirakärry) pystyyn ja sitten olikin aika viedä koirat kehään. Lauantaina havannalaisilla oli tuomarina Mikael Nilsson Ruotsista, joka ei arvostanut Mikkiä ollenkaan. Muutenkin tulos jäi laihanlaiseksi, paitsi Kirsin Jedi voitti urokset ja oli VSP, eli vastakkaisen sukupuolen paras.

Kuva: Terese Bjerregaard

 Leevi puolestaan kipitteli sveitsiläisen Cristine Rossierin kehässä tulikuumassa seurassa PU2-sijalle ja oli rotunsa paras veteraani! Ryhmäkehistä meille jäi luu käteen, joten superväsyneinä pakkasimme maallisen omaisuutemme Kiaan ja ajoimme Herningin keskustaan Kultaisten Kaarien herkullisten antimien äärelle ravitsemaan itseämme, jotta jaksaisimme pestä illalla vielä lisää koiria.

Kuva: Aija Limón

Sunnuntaina, Tanskan Voittajanäyttelyn päivänä, havannat ja tibbet olivat kivasti päällekkäin, mutta onneksemme lähes vierekkäisissä kehissä. Tällä kertaa tulosten suhteen onni suosi meitä, sillä Mikki voitti junioriluokan ja kruunattiin siis Tanskan juniorivoittajaksi (DKJV-15) ja Helmi-mummeli oli paitsi ROP-veteraani, myös rotunsa paras ja upouusi Tanskan voittaja sekä veteraanivoittaja. Itse ennen tibbekehää loikkasin lennosta Miisa-havannan narun jatkeeksi, ja tulos oli kovassa seurassa eri3 SA!

Roosa ROP ja ROP -vet. Kuva Aija Limon

Tiibetinterrierit arvosteli sunnuntaina unkarilainen Tamas Jakkel ja Leevi oli vauhdikkaalla tuulella, tulos oli sama kuin eilen, mutta tänään minua oli informoitu siitä, että se ei ollut ennen Tanskassa käynyt, joten se sai Tanskan sertin ja tuli Tanskan muotovalioksi ja muistaakseni samalla Pohjoismaiden muotovalioksi! Lisäksi ROP-veteraanina sekin sai asiaankuuluvan DKVV-15 -tittelin nimensä eteen.

Kuva: Aija Limón

Ryhmäkehiä odotellessamme ehdimme syödä hieman ja käydä vilkaisemassa expo-aluetta, mutta eipä sieltä oikein mitään kummallista löytynyt tuliaisiksi. Ryhmäkilpailut ja niiden alkuseremoniat kestivät ja kestivät ja viimein niiden alettua Leevi oli aivan kierroksilla, se juoksi hihnan verran edelläni ja loisti kuin timantti! Välillä se katsoi minua kuin nauraen. Vitsit, että sitä oli kiva esittää! Tuloksista sen verran, että Leevi oli BIS 3 -veteraani.

Kuva: Aija Limon

Oheisesta linkistä näkyy paitsi mainitsemani tuskastuttavat alkuseremoniat, myös ison kehän kiva merirosvoteema, joka kattoi myös kehähenkilökunnan pukeutumisen! Teema ja ison kehän koristelu oli mielestäni näyttävä, mutta ei vienyt huomiota pois pääasiasta, eli koirista. Jos et jaksa katsoa koko videota, BIS-veteraani -kisa alkaa kohdassa 1:43.


Viimein pääsimme raahautumaan pois näytteyalueeltamme kiitollisina siitä, että Leevi ei voittanut mitään isoa pokaalia vaan oikein kätevän ensiapulaukun, nimittäin en ole ihan varma, mihin se pokaali olisi mahtunut.

Osa sunnuntain rusettisaaliista. Kuva Kirsi Räikkönen

Illalla juhlistimme hetken voitokkaita koiriamme hotellilla, pakkasimme kamat ja painuimme pehkuihin, sillä seuraavana aamuna olis aikainen ylösnousu ja matka kohti Tukholmaa, Turkua ja työpaikkaa.

Paluumatka meni sen kummemmitta mutkitta ja itsekin ehdin melkein ajoissa töihin, joten kannatti lähteä! Suurkiitos matkaseuralle ja Tarjalle ja Jaanalle, että pojat pääsivät reissuun! :)